Lueskelin tässä päivänä muutamana vanhoja kirjoituksiani. Esimerkiksi tässä kirjoituksessa kuvaamani haaveet lapsiperheen elämästä ovat toteutuneet lähes kirjaimellisesti (tämän kirjoittamishetkellä sitä toista kommenttia myöten, lähdemme ajelemaan, kunhan S herää päiväunilta!), paitsi ettei S yleensä herää kovin aikaisin eikä ole yhdessäolomme aikana vielä oksentanut tai ollut muutenkaan sairas. Melkein kaikki on mennyt hämmästyttävän hyvin, niin hyvin, että sitä pitäisi varmaan suomalaisittain jo hävetä, mutta mepä vain röyhkeästi iloitsemme! Arkemme ei tietenkään ole pelkkää auvoa vaan sisältää myös raivareita, huutoa, ärsyyntymistä, väsymistä, hermostumista ja riittämättömyyden tunnetta, mutta kyllä silti onni on sen keskeisin elementti.

Iloitsen edelleen päivittäin siitä, ettei minun tarvitse mennä töihin. Nyt tajuan, että työelämästä irroittautuminen oli vaikeaa, koska olin hahmottanut itseni lähes täysin sen kautta, miten tarpeellinen ja tärkeä olin (tai kuvittelin olevani) töissä. Tein töitä aivan liikaa ja otin liian kiltisti itselleni vastuuta, jota minun ei olisi tarvinnut ottaa siitä huolimatta, ettei kukaan muukaan sitä ottanut. Koin huonoa omaatuntoa jäädessäni pois töistä, koska se aiheutti työnantajalle ongelmia. Nyt nuo ajatukset tuntuvat aivan hulluilta ja tunnen itseni ääliöksi kun kuvittelin, ettei työpaikalla pärjätä ilman minua. On ollut todella tervehdyttävää huomata, että maailma pyörii ilman minuakin ja että saan aivan rauhassa keskittyä täällä vaikka miettimään, mitä seuraavien päiväunien aikana ompelisin.

Kotimme lähes totaalinen rauhoittaminen vierailijoilta ensimmäisiksi puoleksitoista kuukaudeksi oli erittäin hyvä ratkaisu. S:n käytös on muuttunut hurjasti aiemmin kuvaamastani valikoimattomuudesta: nykyään S vierastaa ja ujostelee uusia ihmisiä ja hakee luontevasti turvaa ja hoivaa yksinomaan meistä. Hän ilahtuu selvästi, kun olemme molemmat kotona tai lähdemme kaikki yhdessä jonnekin, mutta toisaalta tuntuu jo ymmärtävän, että kotoa poistuva vanhempikin palaa pian. Alun hiljaiselon jälkeen olemme pikku hiljaa laajentaneet sosiaalista piiriämme. Kävimme viime viikolla tutustumiskäynneillä seurakunnan kerhossa ja tällä viikolla perhekahvilassa. Näistä ainakin perhekahvila jäänee säännöllisemmäksikin tavaksi (lähinnä siksi, että seurakunnan kerhossa oli vähän liikaa ihmisiä ja liian suuri osa heistä mallia Mykät Tuijottajat).

Jätin menemättä seurakunnan kerhoon tällä viikolla myös siksi, että sattumalta kuulin (onneksi etukäteen!), että tarkoituksena oli askarrella äitienpäiväkortteja. Koko äitienpäivä tuntuu tällä hetkellä minusta joltain surrealistiselta juhlalta, enkä oikein vielä käsitä, ettei se enää ole meille se vuoden paskin päivä.

Vaikka minulla ei ole mitään vaikeuksia hahmottaa itseäni tyttäreni äitinä, en koe olevani automaattisesti jonkun suuren Äitien ryhmän jäsen*. Perhekahvilassa toiset äidit puhuivat "saman mammaryhmän" jäsenistä ja se kuulosti minusta yhtä läheiseltä ihmisryhmältä kuin avaruuslentäjät (tai äitylit *puistatus*). En siis tarkoita muita äitejä henkilöinä vaan tuota äiti-ryhmäytymistä, jonka ulkopuolella tunnen useimmiten olevani totaalisesti. Minusta tuntuu (tai ehkä kuvittelen?), että monet äidit ottavat äitiytensä niin itsestäänselvänä, etten toistaiseksi pysty samaistumaan heihin - puhumattakaan siitä että rupeaisin askartelemaan itselleni äitienpäiväkorttia tai askarteluttamaan sellaista lapsellani.

En halua, että R ryntäisi ostamaan** minulle ruusuja ja Maailman paras äiti –jaksupaitulia vain, koska niin kuuluu äitienpäivänä tehdä (R :n tuntien hän ei tosin tee niin varsinkaan, koska niin jonkun mielestä kuuluisi tehdä). Ristiriitaisehkosti (?) toivoisin kyllä, että minua jotenkin muistettaisiin ensimmäisenä äitienpäivänäni, mutta vierastan suuresti ajatusta, että minun äitiyttäni pitäisi tuputtaa tai hokea kenellekään, ei minulle itselleni, ei R:lle eikä tyttärellemme.

Taidan vielä tuntea jonkinlaista rintamakarkuruutta lapsettomia kohtaan?

 

*) Olin tilannut neuvolassa näkemäni mainoksen uhrina lapsilehden ilmaiskappaleen. Kun lehtimyyjä muutaman viikon kuluttua soitti ja kysyi olenko "jo äiti-ihminen vai vasta onnellisessa odotuksen tilassa", meni aika pitkä tovi ennen kuin sain vastattua…

**) Satuin kerran serkkuni luo kylään hänen vaimonsa ensimmäisen äitienpäivän iltana. Tajusin vasta perillä, mikä päivä oli, pahoittelin huonoa vierailuajankohtaa ja sanoin vaimolle toivovani, että he olivat ehtineet juhlia aiemmin päivällä. Vastaukseksi sain kitkerän vilkaisun serkkuni suuntaan ja kertomuksen siitä, kuinka serkkuni oli muistanut koko asian vasta iltapäivällä ollessaan lähdössä ostamaan tupakkaa läheiseltä huoltoasemalta ja kysynyt sitten vaimoltaan "haluutsä jotain sellasta äitienpäivälahjaks mitä saa tosta Essolta?" Myöhemmin tälle tarinalle on varmaan (heilläkin) naurettu, silloin vaimoa ei kauheasti naurattanut… :D (R :n mielestä tämä tarina on yliveto, enkä hirveästi ihmettelisi, vaikka saisin äitienpäivälahjaksi jotain huoltoasemalta :))