Kuten jotkut ehkä muistavatkin, vollaan tosi helposti, ja tämä lapsen odotuksen odotus on saanut tilanteen vain pahemmaksi.

R:llä ja minulla on jo jonkun aikaa ollut tapana fantasioida ajasta, jolloin lapsemme on jo tullut kotiin. Kun esimerkiksi näemme henkilön, jolla on pyörän perässä lapsenkuljetuskärry, katsomme toisiamme merkitsevästi ja saatamme mainita, että tollaisella mekin mennään sitten *****:n kanssa ajelulle. Kun löydämme kivan retkikohteen tai hienon uimapaikan, toteamme, että tänne me tullaan sitten *****:nkin kanssa. Viime aikoina R on ottanut tavakseen lisätä näiden toiveajatuksien loppuun ja sä vollaat rättinä maassa...


Nyt kun odotamme, käsitteleekö adoptiolautakunta lupaamme ensi keskiviikkona (olemme esityslistalla!), lapsiasia on taas pyörinyt mielessäni tavallista enemmän. Eilen aamulla kahvini laimeni useaan otteeseen kyynelillä, kun radiosta tuli lasten toivekonsertti: kyynelehdin about mille tahansa piisille, niillekin, joita olen sekä lapsena että nyt inhonnut! Jos joku olisi parikymmentä vuotta sitten väittänyt, etten jonain päivänä pysty laulamaan ihhahaa, ihhahaa, hepo hirnahtaa itkemättä, olisin nauranut räkäisesti tai suuttunut!

Päivällä läksin pahaa aavistamatta kaupunkiin, ja ennen kuin huomasinkaan, löysin itseni eräästä kaupasta hypistelemästä söpöä lasten pussilakanaa kyyneleitäni niellen. Kun yritin saada sumeat silmäni kirkaammiksi räpyttelemällä, viereisen hyllyn takaa kompuroi esiin pieni Kiinasta adoptoitu tyttö! Tässä vaiheessa en pystynyt pidättelemään itseäni vaan aloin vollata aivan pöljänä. Onneksi lapsen äiti oli adoptiotapaamisista tuttu ja ymmärsi yskän...

Kotiin päästyäni singahdin ompelukoneen ääreen: tarvitsemme adoptiohakemukseen valokuvan tulevasta lapsen huoneesta, ja koska makuuhuoneemme
ei muutaman viikon takaisesta möbleerauksesta huolimatta vielä näytä erityisesti lapsen huoneelta, täytyy ryhtyä lavastamaan. Meille on viimeisen parin vuoden aikana kertynyt (erään tyypin puutteessa) pehmoleluja, joten tein niille seinävaatteen muotoon naamioidun säilytyspaikan. Tarkoitus olisi ripustaa se parisängyn päätyyn, jolloin huoneessa on (toivottavasti) vähän lapsellisempi tunnelma... En vielä saanut sitä seinälle, koska ylös nauhakujaan tuleva rimanpätkä puuttuu, mutta tältä se näyttää olohuoneen matolla, nimittäin makuupussikko:

188152.jpg

Totta kai nalleparat kastuivat kyynelistäni, kun tungin niitä pusseihinsa !! Voikohan tämän pateettisemmaksi tulla? (Pelkään pahinta, mutta toivon salaa, että yhtäkkinen järkevyyden aalto saavuttaa minut juuri, kun vihdoin tulen äidiksi! Toisaalta, Nannen kommentti edelliseen vollauskirjoitukseeni kertoo karua kieltään...)

Ahkeran koneella pöristelyn jälkeen lauantai-illan kruunasi lasi punaviiniä ja William & Mary; mitä muuta kuin kyynelvirtaa voi odottaa ohjelmasta, jossa päähenkilöt ovat kätilö ja hautausurakoitsija? Niiiiisk!

Aikaisemmin luulin, että lapsettomuushoitojen hormonit ne vain tekivät hulluksi ja moninkertaistivat tunnekuohut... tarkoittaakohan se sitä, että olen nyt luomuhullu?