Kohtaaminen I

Pääkaupunkiseudun bussi matkalla lähiöön. Nuori nainen istuu yksin, kun hänen viereensä tunkee humalassa oleva, ei-niin-freesiltä tuoksahtava, habitukseltaan vähintäänkin epätrendikäs mies. Mies katselee naista lumoutuneena ja vähän ajan päästä kysyy varovasti: Saanksmä pitää sua kädestä? Nainen ojentaa kätensä.

Kohtaaminen II

Talvi, lunta ja pakkasta Helsingissä tammikuussa. Nuorehko nainen tulee bussipysäkille, jossa näkee maahan kaatuneen miehen ja nuoren tytön, joka on kumartuneena auttamaan. Mieheltä tulee verta päästä, myös hänen käsissään on verta. Hän on tajuissaan mutta melkoisessa humalassa. Tyttö sanoo soittaneensa hätänumeroon, josta on luvattu ambulanssi, jota hän on luvannut odottaa. Nainenkin jää jonkinlaisesta solidaarisuudesta odottamaan piipaa-autoa, jota ei kuitenkaan kuulu. Tytöllä ei ole hattua eikä lapasia ja hän hytisee kylmästä. Kun tytön bussi tulee, nainen tarjoutuu odottamaan hänen tilallaan ja tyttö lähtee. Nainen soittaa uudelleen hätänumeroon, josta varmistetaan, että ambulanssi on tulossa jonkin ajan päästä. Nainen katsoo huolestuneena miehen paljaita käsiä ja alkaa lämmittää niitä hieromalla. Mies sanoo : Älä hiero siitä missä on verta, mulla on hepatiitti. Verisiä kohtia varoen nainen hieroo miehen käsiä, kunnes ambulanssi tulee.

Kohtaaminen III

Sateinen kevät kerrostalon pihalla. Nuori nainen tulee töistä kotiin ja huomaa asfaltoidun kotipihan tulvivan veden vallassa. Lainehtivaksi lammeksi muuttuneen parkkipaikan reunalle tulee samaan aikaan naapurirapun vanha mummo. Molemmat tajuavat järkyttyneinä, että ainoa mahdollisuus päästä rapun ovelle on kahlata lammen läpi. Mummo ojentaa pienen kätensä naiselle, katsoo luottavaisena silmiin ja kysyy: Mennäänkö yhdessä? Nainen ja mummo kahlaavat rauhallisesti lammen halki käsi kädessä. Rapun ovella mummo hymyilee ja toivottaa hyvää päivänjatkoa.

***

Nämä tilanteet ovat kuin Kaurismäen elokuvista : kaksi tavallista ihmistä kohtaa toisensa tavalla, johon jokainen meistä pystyisi, mutta kummallisen harvoin tulee niin tehneeksi. Minusta ne ovat sykähdyttävämpiä kuin suuret sankaritarinat ja kuvastavat jotenkin perusinhimillisyyttä, hetkeen tarttumista, toisen ihmisen vilpitöntä näkemistä, kohtaamista. Varsinkin tuo kakkonen: minusta on liikuttavaa, vastuuntuntoista ja hienoa ensinnäkin se, että mies varoitti hepatiitista ja sitten se, että nainen silti hieroi käsiä.

Hienointa näissä kohtaamisissa on se, ettei sellaisia voi etukäteen suunnitella. Hetkeen voi kuitenkin tarttua tai olla tarttumatta, ja veikkaisin, että ainakin nuo kaksi ensimmäistä moni jättäisi väliin. Ainahan auttamisen iloa ei saa, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä :

Kohtaaminen IV

Pankissa ruuhka-aikaan. Suuri pankkisali on täynnä asiakkaita. Nuori mies ottaa jonotusnumeron ja huomaa vieressä olevan herttaisen mummon näyttävän eksyneeltä. Mummolla on jonotusnumero kädessä, ja mies epäilee, ettei mummo välttämättä näe valotauluun, jossa ilmoitetaan, mitä numeroa palvellaan milläkin kassalla. Mies kumartuu mummon puoleen ja tiedustelee, mikä numero tällä on kädessään. Mummo katsoo miestä närkästyneenä ja tiuskaisee kovaäänisesti : MITÄ te sillä tiedolla teette ?

(Kahden ensimmäisen tarinan sankaritar on kommenttilootassanikin joskus viihtyvä nimimerkki Lululuu, kolmas nainen olen minä ja viimeisen tarinan röyhkeä nuori mies R.)