...olisi isäni sanonut eilisestä Haaveena lapsi -sarjan ensimmäisestä jaksosta. Kuten vähän ehdin pelätäkin nähtyäni sarjan olevan amerikkalainen, sarja keskittyy siihen, kuinka hankalaa adoptoiminen on siihen verrattuna, että saisi lapsen "suoraan itselleen". Tämä nyt oli tietenkin vain yksi jakso, mutta olen silti tosi pettynyt. On tietenkin totta, että adoptoiminen on "hankalaa" ja vie paljon aikaa (meillä täällä Suomessa vielä paaaaljon enemmän kuin Ameriikassa näköjään), mutta jos siitä lähdetään tekemään ohjelmaa ns. suurelle yleisölle, ei mielestäni pitäisi ottaa lainkaan tällaista näkökulmaa. Se vain vahvistaa ihmisten mielikuvaa siitä, että ainoa ero adoption ja biolapsen välillä on lapsen korkeampi ikä perheeseen tullessa, piinalliset syynäykset ennen adoptioluvan saamista, pidempi  (ja turha) odotusaika ja kustannukset.

Eilisen jakson perusteella vanhemmat eivät saaneet adoptioneuvontaa, heidät vain tarkastettiin adoptiovälittäjän toimesta. Tämä tarkoitti tulojen ja rikosrekisterin kartoittamista, kodin perusteellista syynäystä (jopa pistokkeet tarkastettiin lapsen tulevasta huoneesta) ja paperisotaa. Välittäjä oli erikoistunut "Itä-Eurooppaan", johon kuuluivat myös Venäjä ja Kiina... Perhe ei siis valinnut tiettyä maata eikä orientoitunut mitenkään tietystä kulttuurista tulevaan lapseen, heille tarjottiin vain jossain vaiheessa lasta jostain Itä-Euroopan maasta. Mikäli nyt oikein ymmärsin, koko prosessissa hetkestä, jolloin pariskunta päätti adoptoida hetkeen, jolloin he hakivat lapsen Romaniasta, meni 14 kk. Suomessa jo pelkkä neuvonta + adoptioluvan saaminen kestää monilla paikkakunnilla tuon verran.

Yritin eilen vielä miettiä, miksi minua ärsytti, että ohjelmassa keskityttiin odotuksen piinallisuuteen (tyyliin perheen isä ajaa autolla ja manailee, kun paperit on lähetetty jo kuukausia sitten eikä se penteleen lapsi ole vieläkään kotona) ja erilaisiin tarkastuksiin (jonkinlainen adoptiokomitea, joka miettii, ovatko vanhemmat tarpeeksi hyviä vanhempia; esiin tuli esimerkiksi, että perheen isä on 'herkempi' kuin äiti) jne. On totta, että itsekin manaamme prosessin pituutta, mutta emme (vielä...) vietä iltojamme itkien sitä, ettei lapsi vieläkään ole kotona. Vietämme kyllä iltoja lasta miettien, mutta silloin pohdimme sitä, miltä hänestä mahtaa tuntua tulla aivan vieraaseen kulttuuriin, miten kiintymyssuhde mahtaa kehittyä, miten jaksamme mahdolliset ongelmat, ja osaammeko tukea lapsen adoptoidun identiteettiä. Enkä tarkoita, että olisimme syvällisempiä tai älykkäämpiä kun ohjelman amerikkalainen pariskunta! Tarkoitan sitä, että oli ärsyttävää, että ohjelmassa ei edes viitattu mihinkään syvällisempään pohdiskeluun, vaikka pari todennäköisesti joutui näitä asioita pohtimaan aivan yhtä paljon kuin mekin.

Adoptioprosessissa olevat perheet eivät odota pientä suloista rusoposkea, joka ärsyttävien ja "turhien" byrokraattisten toimenpiteiden jälkeen muuttuu hetkessä heidän omakseen, ja jota sitten esitellään ylpeinä naapureille ja sukulaisille, jotka sitten keskenään kauhistelevat, että kylläpä maksoi paljon ja on se kyllä tosi hankalaa. En usko, että amerikkalainen parikaan teki aivan näin, vaikka ohjelmassa annettiinkin aikamoinen lapsikauppa-mielikuva. Ikävintä oli se, että siinä annettiin ymmärtää, että vain tarpeeksi rikkaat voivat adoptoida (ehkä se sitten Ameriikassa on niin?), ja ettei maallisen mammonan lisäksi oikeastaan muuta vaaditakaan. Adoptiovälittäjäkin lohdutti perhettä välillä ja hoki, että kyllä me hommataan teille se lapsi, älkää huolehtiko! Jotenkin koko lähtökohta oli se, että perheelle piti saada lapsi mistä tahansa ja mahdollisimman nopeasti, ei toisinpäin.

Oli silti sydäntäsärkevää katsoa, kun lapsi haettiin sijaisperheestä, jossa kylän mummotkin vilkuttivat tien vierillä. Alussa hämmentynyt pikkutyttö (3v) itki pari seuraavaa päivää ja yötä, eikä perhe oikein tiennyt miten häntä lohduttaa. Huh huh. Lisää pohtimista meille, miten me tuonkin aikanaan kestämme? Niinhän se nimittäin on, että mekin joudumme konkreettisesti matkustamaan toiselle puolen maailmaa ja ottamaan pikkuisemme pois kaikesta siitä, mihin hän on tottunut ja varsin todennäköisesti myös kiintynyt.

Yritin vielä miettiä, millainen adoptio-ohjelma olisi sitten minun mielestäni hyvä. Sellainen, jossa annettaisiin realistinen mielikuva lapsettomuuden surusta, sitä edeltävistä hoidoista, lapsen kuoleman suremisesta? Jossa näytettäisiin päiväunihaaveilujan lisäksi yöllisiä itkuja, sitä, kuinka välillä toinen puolisoista jänistää ja päättää että en jaksakaan, tämä on liikaa, ei me osata, se kuitenkin vihaa meitä, se maksaa liikaa? Jossa näytettäisiin, kuinka lapsi huutaa ja raivoaa, haluaa takaisin lastenkotiin, ja vanhemmat eivät jaksakaan hymyillen lohduttaa vaan itsekin itkevät? Jossa kiintymyssuhde ei noin vain muodostukaan, jossa lapsella on pahoja käyttäytymishäiriöitä? Olisiko sellainen ohjelma parempi, jossa näytettäisiin murrosiän kriisi ja lapsen viha niitä kohtaan, jotka ovat päättäneet hänen kohtalostaan häneltä kysymättä? Entä sellainen ohjelma, jossa adoptoitu lapsi ei koskaan sopeudu uuteen kotiinsa, ja lopulta huostaanotetaan?

Ei kiitos. Ensinnäkään kukaan ei suostuisi tuollaiseen tosi-teeveeseen, ja toiseksi oma mielikuvani adoptiosta ei sentään ole aivan tuollainen. Jotenkin jäi vaan ärsyttämään eilisessä ohjelmassa kaiken näennäinen helppous ja se, että vanhemmista annettiin sellainen kuva, että heitä huoletti koko prosessissa vain byrokratia.