Luin tässä muutama päivä sitten adptioaiheista blogia, johon samaistun helposti, vaikkemme (vielä) olekaan adoptoimassa tai sitä vakavasti harkinneet. Mukavaa huomata, että muutkin tällä planeetalla ymmärtävät miltä meistä tuntuu! En tiedä, kestäisimmekö sitä syyniä, mihin adoptiota haluavat joutuvat, ja ennen kaikkea tuntuu todella epäreilulta se selvitysten ja todistelujen määrä, johon heidät pakotetaan, ennenkö he saavat edes luvan adoptoida. Itseäni ärsyttää toistaiseksi se, kun joku hyväätarkoittava ihminen tarjoaa adoptiota automaattisesti ratkaisuksi lapsettomuuteen. Näin käy nimittäin todella usein, käytännössä aina, kun kerromme jollekulle, ettemme voi saada omaa lasta tai kun jälleen kerran joudumme kertomaan että hoito epäonnistui.

Adoptio on minun mielestäni aivan eri asia kun biologisen lapsen saaminen. Ehkä olen väärässä, mutta naiselle se on vielä eri tavalla eri asia kun miehelle? Ajatus siitä, etten koskaan tule olemaan raskaana, en koskaan saa vatsani läpi laulella lapselleni, enkä koskaan tule imettämään, tuntuu todella pahalta. Mutta en tarkoita vain tätä. Tarkoitan sitä, että 'oman', siis biologisesti, geneettisesti oman lapsen haluaminen on aivan eri juttu kun adoptiolapsen haluaminen. Niin kauan, kun toivon jonain päivänä näkeväni omia tai mieheni tai vanhempieni tai veljieni piirteitä omassa lapsessani, niin kauan kun haaveissani lapsellamme on minun sävelkorvani tai mieheni silmät, niin kauan kun naureskelemme, tuleeko hänellekin sen ja sen sukulaisen hörökorvat tai suora peukalo, haluamme vielä biologisesti omaa lasta. Niin kauan kuin näin on, emme voi emmekä halua lähteä adoptioprosessiin, sillä silloin yrittäisimme korvata sen, mitä haluamme, sellaisella, mitä emme todellisuudessa edes halua. Ennen kuin voimme harkita adoptiota, meidän on surtava pois haaveemme ja luovuttava niistä kokonaan. Ehkä sitten voime haluta, siis todella haluta, adoptoida.