Huh huh. Liekö johtunut työkaverin läksiäiskahveista, jonne eräs kollega toi vauvansa, kun mielessä pyöri koko eilisen päivän vain se, että jonain päivänä meidän on pakko hyväksyä, ettemme saa lasta.

Vaikka lopullinen lapsettomuus tuntuu niin pelottavalta, ettei sitä oikeastaan uskalla edes ajatella, se tunkee mieleen koko ajan. Toisaalta haluaisin, että tämä hoitorumba loppuisi jo, en kohta kertakaikkiaan enää jaksa toivoa ja pelätä kuollakseni yhtä aikaa. Toisaalta pelkään hirveästi mitä sitten tapahtuu, jos todella lopetamme, mitä me sitten teemme? Mitä meillä on jäljellä, kun kaikki, mitä olemme koskaan halunneet, on viety meiltä? Haluammeko enää edes olla yhdessä, kun toisen läsnäolo ja se hyvä olo, minkä yhdessäolomme tuottaa, muistuttaa koko ajan siitä, mitä me emme voi saada?

Samat ajatukset saatoin lukea R:n kasvoilta, kun hän tuli kyyneleet silmissä viereen, kun töitten jälkeen makasin hetken sohvalla puoliunessa. Lähdimme pitkälle kävelylle ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Ei se auta mutta helpottaa. Taitaa tulla aika paljon kävelyitä tänä kesänä, ja ensi talvena, ja keväällä, ja jokaisena sitä seuraavana vuodenaikana. En kai voi toivoa muuta kun että jaksamme kävellä.


Tiedän mainiosti, ettei todellisuudessa ole mahdotonta elää onnellista elämää ilman jälkeläisiä. Tiedän myös, ettei kukaan voi elää toisen kautta, ei myöskään lastensa. Tajuan myös, että olemme todella onnekkaita, kun kumpikaan meistä ei ole kovin sairas, tulemme toimeen omillamme ja meillä on työtä. Silti tuntuu niin hirveän pahalta ettei sitä pysty selittämään edes itselleen.

Minä, jolla on aina ollut hyvä itsetunto, en edes pahimmissa kuvitelmissani osannut ennakoida, miten paljon ja monitahoisesti voin inhota itseäni: inhoan muka-naisen ruumistani, joka ei toimi niinkuin pitäisi, inhoan sitä myös siksi että se ei ole edes kaunis, vaikkeivat rintani koskaan tule säkkiytymään imetyksestä tai vatsani roikkumaan raskauden aikana venynyttä nahkaa. Päinvastoin, hoitojen aikana olen lihonut enkä enää siedä edes nähdä itseäni.

Eniten inhoan kuitenkin henkistä itseäni, koska olen kateellinen, katkera ja kohtuuton niitä kohtaan, jotka (minun näkökulmastani) saavat lapsia noin vain suit sait ja vielä ilmaiseksi. Eniten inhoan itsessäni sitä, etten pysty iloitsemaan kenenkään lapsista ja suljen näin itseni siltä ilolta mitä sisarusteni ja ystävieni lapset voisivat ja haluaisivat minulle tuottaa. En päästä ketään lähelleni, koska olen jo valmiksi vihainen siitä säälistä tai ajattelemattomista sanoista, joiden kohteeksi silloin saattaisin joutua. En halua sääliä enkä lohdutusta. Haluan lapsen.


Olen kiusallisen tietoinen siitä, ettei tässä ole mitään järkeä kenellekään sellaiselle, joka ei itse ole kokenut samaa.