Ystäväni X odottaa lasta ja minä, huono ihminen, toivoisin, etten joutuisi vierestä katsomaan raskauden etenemistä taikka osallistumaan iloisen perhetapahtuman odotukseen.

Eniten toivoisin, ettei minusta tuntuisi tuolta.

X suree, että olemme etääntyneet ja haluaisi puhua ja ymmärtää, mutta minä tiedän, ettei hän koskaan voisi -eikä varsinkaan haluaisi - oikeasti ymmärtää. Kukaan ei voisi mitään muuta kun loukkaantua syvästi, jos kertoisin, miltä minusta oikeasti tuntuu. Ei onneksi koko ajan eikä pohjimmiltani, mutta kuitenkin.

Mitä minä hänelle sanoisin? Että anteeksi vaan, mutta välillä minua oksettaa, kun katson pyöristyvää vatsaasi? Että ajoittain koen sietämätöntä kateutta, kun ajattelen, että meidän lapsemme kuolivat vaikka me yritimme kaikkemme ja sinä saat haluamasi, kun kerran päätät yrittää? Että minusta on ylipäätään hirvittävän epäreilua, että loppumattomalta tuntuvan odotuksemme aikana ehdit halutessasi pyöräyttää lapsellesi muutaman sisaruksenkin?

Älkää kommentoiko, ettei lapsiperheilläkään ole aina helppoa tai ettei lapsi paranna parisuhdetta. Tässä ei ole kysymys siitä, etten tajuaisi, ettei lapsen saamisen ja onnen välillä ole yhtäsuuruusmerkkiä. En minä haluaisi vaihtaa paikkaa tai elämäntilannetta X:n kanssa.
En välttämättä haluaisi olla edes raskaana enkä varsinkaan synnyttää. Ja ennen kaikkea: minä haluan adoptiolapsen!

En vaan millään jaksaisi odottaa, odottaa ja odottaa ilman, että edes tiedän, kuinka kauan tässä menee.