Tilasin nettikirjakaupasta* kasan kansainväliseen adoptioon liittyviä kirjoja, joista olin lukenut toisaalla ylistäviä kirjoituksia. Luin ensimmäisen, Now We Are One. Faces of International Adoption, eilen. Se on (kuva)kertomus joukosta amerikkalaisia perheitä, jotka ovat syystä tai toisesta päättäneet adoptoida lapsen tai lapsia toisesta maasta.

Tämän kirjan perusteella adoptiolla on Amerikassa totisesti erilaiset kasvot kuin meillä täällä. Perheet, jotka haluavat adoptoida, ottavat yksinkertaisesti yhteyttä johonkin adoptiotoimistoon ja esittävät toiveensa lapsen iästä, sukupuolesta, alkuperästä jne, ja toimisto hankkii heille lapsen ASAP**. Perheiltä ei käytännössä vaadita juuri muuta kuin (paljon) rahaa. Vaikka tämä byrokraattinen "helppous" ei tietenkään estä kyseisiä ihmisiä valmistautumasta adoptioon myös henkisesti, se ei myöskään edellytä sitä millään tavalla, mikä kyllä näkyy näiden perheiden kertomuksista.

Jokaisesta perheestä on kirjassa joitakin kuvia ja perheen adoptoituja lapsia luonnehditaan lyhyesti erikseen. Monissa perheissä on ensin hankittu sarja biolapsia ja sitten sarja pikkusisaruksia jostain kaukaa. Useimmiten perhe on syvästi uskonnollinen ja heidän motivaationsa on ollut auttaa köyhän maan lapsia, adoptiota jopa suoraan suositellaan muille upeana avustuskeinona. Voinette kuvitella, että niskakarvani olivat pystyssä jo esipuheen kohdalla.

Olen ennenkin kirjoittanut  sivuten sitä, miksi köyhän maan orpojen auttaminen on huono motivaatio adoptiolle. Vaikka Suomen pakollista adoptioneuvontaa kritisoidaan paljon, ei sekään varmasti ole lapsen etu, ettei vanhemmilla ole mitään käsitystä adoptiolapsen erityispiirteistä. Kriittiset silmäni löysivätkin monien lasten kuvauksista pieniä kiintymyssuhde-ongelmien oireita. Useimmat lapset ovat vanhempiensa mukaan ihanan avoimia, sosiaalisia hymytyttöjä ja -poikia, jotka eivät pelkää mitään eivätkä ketään vaan kiipeävät heti luottavaisina kenen tahansa syliin. Monista lapsista kerrotaan, kuinka he ovat liikuttavan auttavaisia ja aina valmiita tekemään palveluksia toisille: he ovat kertakaikkiaan miellyttäviä lapsia. Kaikki perheet vakuuttavat yhdestä suusta, että rakkaus lapsen ja vanhemman välillä syttyi kuin salamaniskusta ensi silmäyksellä ja lapsi sopeutui heti uuteen kotiinsa täydellisesti. On karmaisevaa lukea, kuinka vanhemmat ihailevat ja kehuvat kuorossa näitä piirteitä tajuamatta (tai ainakaan antamatta mitenkään ymmärtää tajuavansa), millaisia ongelmia tällaisen käytöksen takana saattaa olla.

Yhden biolapsen ja kahden adoptiolapsen äiti kuvaa Venäjältä taaperoikäisenä adoptoitua, nyt 7-vuotiasta tytärtään uskomattoman huolehtivaksi ja auttavaiseksi lapseksi. Leikkimisen sijasta tytär auttaa mieluummin äitiä kotitöissä; jopa pelejä pelattaessa tytär auttaa toisia pelaajia, ettei kukaan joutuisi häviämään (hänelle). Äiti uskoo, että auttavaisuus ja huomiota herättävä palvelualttius ovat lapsen luontaisia piirteitä ja iloitsee niistä avoimesti:

"I just love it that, because XXX is not our biological child, we have no expectations of her, which means she's free to be herself"


Pökr.

En usko, että tällaisilla asenteilla adoptioon lähteneet ihmiset olisivat läpeensä pahoja, tietämättömiä vain. Ja mikäpä minä olen toisia tuomitsemaan: Amerikassahan adoptio on yksinkertaisesti tehty (rikkaille) perheille lähes yhtä helpoksi kuin biolasten "hankinta" niille, jotka pystyvät siihen luomuna. Useimmat kirjan perheet ovat voineet adoptoida nopeassa tahdissa vaikka kuinka monta lasta (suurimmassa kirjassa esitellyssä perheessä heitä on 19!). Osassa tapauksia lapset itse olivat etsineet itselleen sisaruksia netin adoptiokuvastoista (WTF?? En tod halua etsiä linkkejä). Älytöntä primitiivikateuttani toki hälventää se, ettei puolen vuoden välein kasvava perhe ole suuritarpeisen adoptiolapsen etu, oli vanhemmilla sitten kuinka suuri hinku hyvänsä saada iso lapsikatras ja nopeasti.

Olen itsekin asunut Yhdysvalloissa ja tiedän kokemuksesta, että jatkuva hymyily, small talk ja yleinen (pinnallinen) positiivisuus tarttuu nopeasti. Jos haluat sulautua joukkoon, tee kuten muutkin tekevät, mikään ei voisi olla helpompaa. Tästä kirjasta jäi vaan valitettavasti se karmaiseva kuva, että adoptiovanhemmat eivät näe lastensa "pinnan" alle lainkaan, että he uskovat lapsen voivan hyvin ja sopeutuneen täydellisesti, kun lapsi hymyilee ja käyttäytyy ympärillään näkemänsä mallin mukaisesti.

Näin loppunakeettina todettakoon, että tässä kirjassa varmasti haluttiinkin antaa kansainvälisestä adoptiosta yksinomaan ruusuinen kuva. Minusta mennään kuitenkin vaarallisille vesille, jos adoptiota hehkutetaan koko perheen maailmankatsomusta avartavana, hienona kokemuksena (jota se varmasti siinä sivussa voi ollakin, ei siinä mitään). Adoptiossahan on kysymys lasten tarpeesta saada aivan tavallinen koti ja perhe, ei aikuisten saamista kickseistä! Ei adoptiolapsella ole velvollisuutta olla koko suvun erikoinen, eksoottinen viihdyttäjä tai perheen hyvän tahdon ja auttamishalun konkreettinen ilmentymä. Miltä näistä adoptiolapsista tuntuu aikuisena, kun he lukevat olleensa vanhemmilleen ja koko suvulleen extreme-elämyksen veroinen hieno kokemus ja uskomaton seikkailu? Ennen kaikkea hirvittää ajatella, kuinka moni vaihtelua kaipaava amerikkalaisperhe on tämän innoittamana ryhtynyt hetken mielijohteesta adoptiotoimiston asiakkaaksi.

Viimeistään tämä kirja avasi silmäni ymmärtämään, miksi adoption pitääkin olla vähän vaikeampi ja harkitumpi prosessi kuin biolapsen "hankinta". Toisaalta huostaanotot, lastensuojelun ongelmat, väestöräjähdys, ilmastonmuutos jne olisivat varmaan huomattavasti vähäisempiä, jos biolasten hankintakaan ei onnistuisi hetken mielijohteesta… :-)

 

*) Aina amerikkalaisia tuotteita ostaessani kuulen mielessäni isän äänen: amerikkalaista hapatusta! Jos olisin hiiren klikkailun sijaan kuunnellut sisäistä ääntäni, nämäkin rahat olisivat säästyneet…

**) Vaikka ei ole syytä yleistää liikaa, on tunnettu tosiasia, että Amerikkalaiset adoptiojärjestöt tekevät yhteistyötä myös sellaisten maiden kanssa, jotka eivät ole allekirjoittaneet kansainvälisiä lasten oikeuksien sopimuksia.