Syksyn tuntua ilmassa. Eilen hyväksi luulemani työpaikan palomuuri petti taas ja kollegan koneelta löytyi taas virus –luonnollisesti samana päivänä, kun hänen olisi pitänyt jättää väitöskirja esitarkastukseen ! Ei käy kateeksi. Koska itselläni on myös läppäri, lainasin työhuonettani poloiselle (onneksi meillä tallennetaan serverille !). Toinen kollega on huomenna kaiken lukukauden alkuhässäkän keskellä lähdössä lapsettomuusklinikalle toimenpiteeseen -heilläkin on jo aika moni hoito epäonnistunut, enkä voi muuta kun pitää peukkuja. (On muuten aika järkkyä nähdä toisen silmissä sama kauhu, jota pari vuotta sitten itse koin hoitojen loppuvaiheessa. Se taustasuru, joka on valmis ryöpsähtämään esiin jos kaikki menee taas pieleen ja se tukahdutettu toivo, jota ei uskalla enää antaa itsensä tuntea, ettei taas tuntuisi niin pahalta jos ei onnistukaan. Oliko se meissäkin noin näkyvää?*)

Tänään minulla oli sitten vuoden inhokkipäivä eli vuosittainen kehityskeskustelu pomon kanssa. Periaatteessa uskon, että sellaisesta voisi olla hyötyäkin, mutta meillä koko systeemi toimii kuin farssi (syitä en jaksa selittää, mutta moni lukija tietänee, mistä on kysymys). Tuon edellä mainitun kollegan kanssa olemme pohtineet, pitäisikö lapsettomuushoidoista tai adoptioprosessista kertoa pomolle ja jos, niin milloin. Hoidoista en koskaan kertonut ja olen siitä itselleni hyvin kiitollinen : vaikka tiedän, että se on täysin typerää, tuntisin nyt kaikkien hoitojen epäonnistuttua itseni täysin nöyryytetyksi ja nujerretuksi pomoni, kolmen (bio)lapsen äidin, edessä.

Aamupäivällä taas mietimme tätä juuri ennen tapaamistani pomon kanssa ja tulimme (jälleen) siihen tulokseen, että vielä ei kannata kertoa adoptiostakaan. Jos tietäisin varmasti, että lapsi tulee meille esimerkiksi vuoden kuluttua, kertoisin siitä kyllä. Kun tilanne kuitenkin on yhä todella epävarma, en halua turhaan antaa työnantajalleni itsestäni sellaista tietoa, joka saattaisi jotenkin vaikuttaa hänen toimiinsa minun suhteeni. Tunnen toisaalta itseni aivan vainoharhaiseksi, kun ajattelen näin, mutta koko tämä uusi palkkausjärjestelmä henkilökohtaisen työssä suoriutumisen arvosanoineen on aiheuttanut sen, etten enää luota työnantajani hyväntahtoisuuteen missään asiassa. Tämä kaikkea voidaan käyttää sinua vastaan –tunne on todella epämotivoiva.

Tänäänkään en loppujen lopuksi juuri viettänyt aikaa työhuoneessani. Aamulla istuin kampaajalla (jossa sain bonuksena iiiihanan käsihieronnan ! Mulla on kyllä maailman paras kampaaja) ja sitten siinä kuuluisassa kehityskeskustelussa. Sieltä poljinkin sitten täyttä vauhtia kotiin kaakeloimaan, teemme takan eteen palosuojan, tai mikä ton suoja-alueen nimi nyt sitten onkaan. Tuli muuten aika hieno, vai mitä ? (saumaukset puuttuu siis vielä)


859216.jpg

859237.jpg

Jos ihmettelette riiteleviä värejä, niin tiedoksi, että takka on tarkoitus vielä rapata valkoiseksi (ja ehkä koristella tuolla sinisellä mosaiikilla)! Niin ja sitten kun joskus on muka rahaa, niin muuttaa varaavaksi...

Vielä bonuksena kuva viikonlopun tattisaaliista pannuvalmiina, koristeena haaparousku. Jospa sienimetsässä = onnellinen jospa !


859222.jpg


P.S. Peittääkö tuo laskuri teidän koneillanne jotain tekstiä vai näkyykö siitä vain puolet? Joku kommentoi, että se peittää tekstiä, mutta itselläni sekä pöytäkoneella että läppärillä että kirjaston koneilla näkyy vaan puolet mutta laskuri ei sinänsä peitä mitään. Mua se nyt ei haittaa niin hirveesti jos se ei näy kokonaan, senhän voi halutessaan scrollata esiin... En viitsisi ottaa sitä kokonaan pois enkä osaa laittaa sitä muualle kun tohon laatikkona -jos joku osaa, niin neuvoa saa!

P.P.S. Tässäkään kuvassa eivät ole jospan sormet. :-)

*) Kammottava jälkiajatus: ei kai se, mitä tunnen, ole sääliä??? Ajatus siitä, että minua tai meitä ehkä säälittiin hoitojen epäonnistumisen takia on epämiellyttävä ja jotenkin nöyryyttävä, en oikein osaa selittää miksi. En kaipaa enkä ole kaivannut sääliä vaan ...niin mitä? Ymmärrystä? No, koen kyllä ymmärtäväni tätä ystävääni, todennäköisesti paremmin kuin aika moni muu.