Olin eilen illalla R:n koululla, jonne luulin meneväni vain katsomaan jotain esitystä, jossa R säesti lapsia. Kyseessä olinkin yllättäen koko koulun kulttuurijuhla, jossa jokainen luokka oli tehnyt esityksiä, joita vanhemmat (ja muut uteliaat :-)) saattoivat kiertää katsomassa.  Ensin jäykistyin kauhusta: apua, talo täynnä lapsia ja heidän onnellisia vanhempiaan, mitä minä kelvoton epänainen täällä… Sitten tajusin, ettei kukaan voi tietää, etten ole jonkun äiti ja päätin vakoilla saman tien kouluelämää oikein kunnolla.

Ehkä muistattekin, että olen ansioitunut vollaaja?  Erityisen suuri vollausherkkyyteni on musiikkiesitysten, vieraiden kielten (onkohan tämä jo aivan pervoa?)  ja murteiden kohdalla, ja näihin kaikkiin löysin melkoiset napakymppiesitykset: kävin katsomassa kolmannen luokan esittämää Sammon ryöstöä ruotsiksi, ekaluokkalaisten lauluesitystä, neljäsluokkalaisten esittämiä murrenäytelmiä ja kuudennen luokan modernin version Romeosta ja Juliasta. Kaksi ensimmäistä oli kielikylpyluokkien tekemiä esityksiä, ja varsinkin ekaluokkalaiset (ruotsin) kielessä kylpijät ns räjäyttivät pankin…

Sammon ryöstössä Väinämöisellä oli muiden ongelmien lisäksi teknisiä ongelmia, joiden ratkaisua nuori näyttelijäkaarti odotteli lavalla. Sillä aikaa, kun opettaja yritti epätoivoisesti saada miksauspöytää toimimaan (kyseessä oli vanha kunnon virta pois päältä – kikka), lapset käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja riehuivat verhon takana niin, että tanner tömisi. Kun verhot avattiin, lava oli täynnä pikku näyttelijöitä, joiden puvut repsottivat päällä mitenkuten, hiukset olivat hiestä pystyssä ja naama punaisena juoksemisesta. Hyperaktiivisesta näyttelemisestä ei juuri saanut selvää ja esitys oli varsin sekava, mutta yleisöllä oli hauskaa.

Ekaluokkalaiset olivat jo pelkästään rivissä seistessään niin lutusia, että itku pääsi heti (herran jestas, kun olen säälittävä!). Osa porukasta lauloi täysin rinnoin, osa seisoi kauhusta lamaantuneena paidanhelmaansa rullaten. Oi sitä vakavuutta, jolla tuossa iässä asioihin suhtautuu! (myöhemmin kuulin, että yksi poika oli peräti oksentanut ja pyörtynyt jännityksestä ja makasi kalpeana takahuoneessa) Huomasin onneksi, etten ollut ainoa vollaaja yleisössä, johon oli siksi helppo piiloutua.

Neljäsluokkalaisten esittämät näytelmät Prinsessa Ruusunen ja Kolme kiliä Pohjanmaan murteella olivat hulvattomia. Miten sykähdyttävää oli kuulla lasten puhuvan murretta niin luontevasti (tuli sitäpaitsi hirveä ikävä omaa murretta)! En tietenkään muistanut, että näytelmän alussa kuningatar itkee lapsettomuuttaan, mikä entisestään lisäsi tunnelatausta. Enimmäkseen näytelmä oli kuitenkin niin hauska, että nauroin vedet silmissä. Vai mitä sanotte teiniprinssistä, joka tökkää Ruususelle jurosti syntymäpäivälahjan käteen sanoen: "no ota ny tua ku oot niin helluune"!

Romeon ja Julian modernissa versiossa oli lähinnä nykyaikaistettu kieltä. Monessa kohtaa esitys oli oikein toimiva, mutta aina uusi tulkinta ei täysin tukenut draaman kaarta… kun Julian veli tappoi Romeon, yleisö meinasi tipahtaa naurusta tuoleiltaan Julian (pissistyyliin puettu teinityttö) parahtaessa dramaattisesti: senkin typerys!

Ilokseni huomasin, että jokaisella luokalla näytti olevan muutama "erilainen" lapsi: erivärinen, eri kielinen, erityistä apua tarvitseva jne. Ehkä tulevan lapsemme ei sittenkään tarvitse olla joka paikassa ainoa huomiota herättävä tapaus? Tämä reissu oli paitsi hauska myös mukava ja motivoiva muistutus siitä, että oma työni on sentään aika rauhallista ja leppoisaa... tuossa melutasossa tulisin hulluksi alta aikayksikön.