Meille tulee tänään uusi sänky!! Tai siis kaksi. Oikeasti ostin ensin 160 cm leveän runkopatjan, mutta hups se ei mahtunutkaan sisään edes alaovesta... minä kun olin humanistilogiikalla ajatellut että jos 170 cm pitkä nainen mahtuu helposti ovesta sisään, niin totta mooses siitä samasta lävestä sujahtaa 160-senttinen sänky. Toista oli todellisuus, sen 160 sentin  perässä tulevalle 2 metrin ulottuvuudelle ulkoportaiden ja sisäportaiden kulma oli liikaa ja sängyn sisäänmarssi kopsahti ensimmäiseen portaaseen. Noh, ankaran riitelyn, kiristyksen ja uhkailun jälkeen saimme huonekaluliikkeestä sovittua kaksi 80-senttistä sänkyä samaan hintaan (tosin tämä vaati [murr!] sitä, että MIES soitti kauppaan ja sanoi uudelleen kaiken sen, minkä olin jo sanonut), ja ne saapuvat tänään.

Keskustelimme tästä ajankohtaisesta sänkyaiheesta myös yhden tuttavapariskunnan kanssa. He olivat niinikään ostaneet uudet sängyt, ja kun ne tulivat, innostui pariskunnan naisosapuoli hyppimään upouudella sängyllä -sillä seurauksella että sänky hajosi heti. Miesosapuoli sai tästä tietenkin piikittelyaiheen aika pitkäksi aikaa, eikä tuntunut vieläkään oikein toipuneen, mitä en sinänsä ihmettele, koska sängyt maksavat p*******sti.

Jos lapsia kieltää pienenä hyppimästä sängyllä, johtaako se siihen, että he aikuisena ostettuaan ensimmäisen oman sängyn ryntäävät hyppimään siinä, koska se on nyt kerrankin oma ja he aikuisia ja saavat päättää itse, hyppivätkö vai eivät? Vai meneekö se niin päin, että jos lapsen antaa hyppiä sängyllä pienenä, hän joutuu sellaisen harhakuvitelman valtaan, ettei sängyllä hyppimisestä ole mitään haittaa, ja hyppii aikuisenakin uuden sängyn pilalle? Onneksi minun ei heti tarvitse päättää, saako lapsemme aikanaan hyppiä sängyllä vai ei.