Meille
tulee tänään uusi sänky!! Tai siis kaksi. Oikeasti ostin ensin 160 cm
leveän runkopatjan, mutta hups se ei mahtunutkaan sisään edes
alaovesta... minä kun olin humanistilogiikalla ajatellut että jos 170
cm pitkä nainen mahtuu helposti ovesta sisään, niin totta mooses siitä
samasta lävestä sujahtaa 160-senttinen sänky. Toista oli todellisuus,
sen 160 sentin perässä tulevalle 2 metrin ulottuvuudelle
ulkoportaiden ja sisäportaiden kulma oli liikaa ja sängyn sisäänmarssi
kopsahti ensimmäiseen portaaseen. Noh, ankaran riitelyn, kiristyksen ja
uhkailun jälkeen saimme huonekaluliikkeestä sovittua kaksi 80-senttistä
sänkyä samaan hintaan (tosin tämä vaati [murr!] sitä, että MIES soitti
kauppaan ja sanoi uudelleen kaiken sen, minkä olin jo sanonut), ja ne
saapuvat tänään.
Keskustelimme
tästä ajankohtaisesta sänkyaiheesta myös yhden tuttavapariskunnan
kanssa. He olivat niinikään ostaneet uudet sängyt, ja kun ne tulivat,
innostui pariskunnan naisosapuoli hyppimään upouudella sängyllä -sillä
seurauksella että sänky hajosi heti. Miesosapuoli sai tästä tietenkin
piikittelyaiheen aika pitkäksi aikaa, eikä tuntunut vieläkään oikein
toipuneen, mitä en sinänsä ihmettele, koska sängyt maksavat
p*******sti.
Jos lapsia
kieltää pienenä hyppimästä sängyllä, johtaako se siihen, että he
aikuisena ostettuaan ensimmäisen oman sängyn ryntäävät hyppimään siinä,
koska se on nyt kerrankin oma ja he aikuisia ja saavat päättää itse,
hyppivätkö vai eivät? Vai meneekö se niin päin, että jos lapsen antaa
hyppiä sängyllä pienenä, hän joutuu sellaisen harhakuvitelman valtaan,
ettei sängyllä hyppimisestä ole mitään haittaa, ja hyppii aikuisenakin
uuden sängyn pilalle? Onneksi minun ei heti tarvitse päättää, saako
lapsemme aikanaan hyppiä sängyllä vai ei.
perjantai, 4. marraskuu 2005