Jospalassa sairastetaan. Taas! Nimittäin sairastan harvoin, siis oikein kunnolla sairastan. Nyt kuitenkin edellisestä sängyn pohjalle kaatumisesta on vain muutama kuukausi, ja täällä ollaan taas! Eilenkin kurkku oli tosi kipeä, pää meinasi haljeta särystä ja joka paikkaa kolotti, mutta koska en ikinä voi saada sijaista, raahauduin luennoimaan maanantain 6 tuntiani: ääni kesti juuri ja juuri, kun join tauotta kuumaa vettä. Kun illalla pääsin kotiin, kaaduin suoraan sänkyyn lipittämään Panadol Hottia. Äsken heräsin kaameaan kurkkukipuun ja niistämään. Tänään pystyn ehkä jäämään kotiin, vaikka kasautuvat työt kyllä hirvittävät jo etukäteen.

Ajankäytöstä puheenollen. Monien houkuttelemana minäkin työnsin pääni Lärvilään. Löysin kaikenlaisia ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, joista osaan epäillä, että he voisivat Blogistanissa olla se tai se. Ystäviäkin sain (voin juuri ja juuri käyttää monikkoa) ja törmäsin suvun teineihin (iik). Mutta. En innostunut, päinvastoin, taidan olla koko ilmiöstä varsin samaa mieltä kun Katapultti toisaalla. Alkoi tuntua siltä, että
enimmäkseen vain tirkistelen siellä toisten ystäviä ja elämiä. Ehkä hommassa on järkeä, jos ensin tuntee monta muuta sivuilla liikkuvaa oikeasti? Mitä siellä ylipäätään on meininki tehdä, paitsi hehkuttaa ystävilleen ystävyyttä? Lisägadgeteistakaan en jaksa innostua, ainakaan näin flunssaisen kyynisyyden vallassa. Totta puhuen en edes tajua, miten sieltä löytää ketään, jos ei tarkalleen tiedä, ketä etsii? Itse en ainakaan laittanut blogini nimeä profiiliini, minulla ei ole mitään intoa tutustuttaa serkkutyttöjä, opiskelijoitani tai kollegojen lapsia blogipersoonaani, puhumattakaan siitä, että haluaisin virtuaalihalauksia tai pökintojä joskus kauan sitten jossain tapaamiltani puolitutuilta. Niin, ja ajankäyttöön palatakseni, en mitenkään ehdi hengailla netissä koko ajan, miten ihmeessä muut sen tekevät?

Tuosta lärviläjutusta tuli lisäksi ikävä flashback yläasteajoilta. En kuulu sisäpiiriin, olen se ulkopuolinen jolla on hassut housut ja silmälasit. Kun menen mukaan porukkaan, muut katsovat toisiaan merkitsevästi: mitä tuo luulee täällä tekevänsä? Lärvilässä tunnen itseni ulkopuoliseksi, koska en tunne juuri ketään enkä varsinkaan sitä tai sitä, joka on niin monen frendi ja varmaan sen tietyn blogin kirjoittaja. En käy miiteissä (vaikka varmaan kävisin, jos asuisin ns maalikylillä), joten en tunne "oikeasti" kovin montaa bloggaajaa. Tähän mennessä bloggaajan tapaaminen oikeasti on aina ollut todella positiivinen kokemus. Nyt tuntui eka kertaa siltä, että tää ei ole kivaa. Että nyt en ainakaan ikinä uskalla mennä mihinkään tapaamaan muita, kun kaikki ovat jo keskenään noin kovasti kavereita. Mihin ne muka minua tarvitsevat?

Anteeksi negatiivisuuteni ja huono asenne, pankaa edes osittain sairauden piikkiin.

Myönnän, että eilen harkitsin masentuneena jo koko bloggauksen lopettamista (ai miks muka? no en tajua, ajattelin vaan itsesäälin vallassa, että ei tätäkään kukaan varmaan oikeasti kaipaa niin kuin ei minuakaan). Sitten Pikku Sue lähestyi kommenttilootaani ja sain tällaisen:

  916365.jpg
The 'Power of Schmooze Award' is The Award for bloggers who "effortlessly weave their way in and out of the blogosphere, leaving friendly trails and smiles, happily making new friends along the way. They don't limit their visits to only the rich and successful, but spend some time to say hello to new blogs as well. They are the ones who engage others in meaningful conversations, refusing to let it end at a mere hello - all the while fostering a sence of closeness and friendship".

Kiitos, Pikku Sue! Tämä lämmittää mieltä.
Pidemmittä selityksittä annan läpyskän eteenpäin Provencen auringon alle.


Edit: kuten kommenttiplodjussanikin mainitsin, väärinkäsitysten välttämiseksi: En halua yhtään, ollenkaan, lainkaan halveksia tai morkata niitä, jotka viihtyvät lärvilässä, se ei vaan taida olla mun juttu. Jospa is not liking it! Minut "löytää" kyllä halutessaan esim sivupalkissa olevan meilin kautta.