Lupasin kirjoittaa lisää adoptiolasten erityistarpeisuudesta, ja kun tämän päivän seminaarissa oli pari tylsää(kin) puhujaa, ehdin hahmotella ajatuksiani juuri sopivasti.

Tämä aihe tuli mieleeni eilisestä A-talk –ohjelmasta, jossa kahden adoptiolapsen äiti vastusti kiihkeästi, kun PeLan edustaja mainitsi kaikkien adoptiolasten olevan erityistarpeisia lapsia. Jäin nimittäin ihmettelemään, miksi vanhemmista on niin hirveää, että heidän lapsiaan sanotaan erityistarpeisiksi? Ilmeisesti sana sekoittuu heidän päässään muihin, ehkä heidän mielestään negatiivisilta kuulostaviin, erityis- alkuisiin sanoihin? (erityisluokka, erityisopettaja jne)? (Se ei kuulu tähän, mutta olisi todella mielenkiintoista päästä heidän päänsä sisään ja saada käsitys myös siitä, miksi nämä sanat ehkä ovat heistä negatiivisia…)

Ei tarvitse olla lapsipsykologi ymmärtääkseen, että varhaislapsuuden kokemuksilla on erittäin suuri merkitys lapsen henkiselle kasvulle ja kehitykselle, erityisesti kiintymyssuhteen rakentamiselle. Kuka tahansa lapsi, jolla ei ole ollut mahdollisuuksia tai tilaisuutta kokea ja oppia turvallista ja pysyvää kiintymystä ja luottamusta elämässään, saattaa tarvita myöhemmässä elämässään apua, ennen kuin oppii luottamaan ja rakastamaan.

Lähes kaikilla adoptiolapsilla on taustallaan kokemuksia, jotka saattavat aiheuttaa myöhemmin jonkinlaista tuen tai avun tarvetta. Siksi lapsen kanssa arjessa tekemisissä olevien ihmisten olisi erittäin hyödyllistä tietää, minkälainen käytös saattaa olla merkki varhaislapsuuden traumasta. Erityisen tärkeää olisi, että lapsen vanhemmat tietäisivät, miten näissä tilanteissa voidaan auttaa lasta, tai mistä ja miten ulkopuolista apua voi saada. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan, että adoptiolapsi on aina erityistarpeinen lapsi. Tällä ei tietenkään tarkoiteta sitä, etteikö kuka tahansa muu (biovanhempiensa kanssa elävä) lapsi voisi olla samalla tavoin avun tarpeessa jossain elämänsä vaiheessa*.

Minusta on surullista, että jotkut adoptiovanhemmat ilmeisesti haluavat kiistää sen perustavanlaatuisen tosiasian, että olipa heidän kotinsa kuinka tilava ja kaunis tahansa ja parisuhde täydellisen harmoninen, lapsi (ja koko perhe!) saattaa lapsen taustan takia jossain vaiheessa tarvita tukea. On kaikkien osapuolten, etenkin lapsen, mutta myös adoptiovanhempien, etu, että tämä erityisyys otetaan huomioon. En tarkoita sitä, että lapselle liimataan lappu otsaan tai että häntä tarkkaillaan herkeämättä. En myöskään missään nimessä tarkoita sitä, että kaikkien lapsen mahdollisten ongelmien oletetaan johtuvan adoptiotaustasta.

Ymmärrän, että vuosia kestävä adoptioneuvonta ja lupien hakeminen saavat osan adoptioperheistä tuntemaan itsensä jatkuvan tarkkailun alaisiksi. On kuin meidän olisi kaikin tavoin pyrittävä todistamaan, että kelpaamme. Tämä saattaa aiheuttaa vastareaktion: kun pariskunta vihdoin saa kauan odottamansa lapsen, he haluavat olla tavallinen ja mahdollisimman normaali perhe. Ääritapauksissa lapselle ei edes kerrota adoptiotaustasta (mikä on tietenkin kansväl adoptiossa aika vaikeaa :-)), ja vanhemmat puolustautuvat Bengalin tiikerin raivolla, jos joku vetoaa adoptiotaustaan ongelmien ilmaantuessa. Pahinta on, jos vanhemmat eivät ongelmia kohdatessaan uskalla tai kehtaa hakea apua, onhan heidät jo tutkittu ja todettu osaaviksi vanhemmiksi.

Minusta adoptiolapsen erityisyys on osa lapsen minuutta. Kieltämällä lapsensa mahdolliset erityistarpeet adoptiovanhemmat kieltävät osan lapsensa identiteettiä – ja osan omaa identiteettiään. Ulkomailta tulleella adoptiolapsella on erityinen, kaksien vanhempien, kahden alkuperän, kahden kotimaan identiteetti, johon hänen itsensä on sopeuduttava, oli se helppoa tai ei. Lapsi ei voi valita, millaisia ongelmia tai identiteettikriisejä tausta hänelle ehkä aiheuttaa. Siksi vanhemmillakaan ei minusta ole oikeutta sivuuttaa tätä lapsen erityispiirrettä, sen enempää kuin omaa erityistä identiteettiään adoptioäiteinä tai –isinä.

Halusimme tai emme, me adoptioperheet olemme erityisiä perheitä, jotka muodostuvat erityistarpeisista lapsista ja erityistarpeisista vanhemmista. Se ei tarkoita, että olisimme muita huonompia, rikkinäisempiä, vajaampia tai vammautuneempia. Tämä erityisyytemme ja erityistarpeisuutemme ei katoa sillä, että sen olemassaolo kielletään. Sen sijaan se olisi helpompi elämäntoveri, jos sen hyväksyisi ja oppisi olemaan pitämättä sitä negatiivisena asiana. En väitä, että se olisi helppoa!

Kylläpäs tätä pulppusi. Kommentoikaa.

*) Sinänsä adoptiolapsen erityisyyden vertaaminen "tavallisen" lapsen erityisyyteen tai ongelmiin on yhtä turhaa kuin adoptioprosessin vertaaminen synnytykseen. On älytöntä jatkuvasti tuoda esiin, kuinka väärin on, että "narkkarit ja alkoholistit" saavat vapaasti synnyttää lapsia suoraan huostaanotettaviksi, kun taas kunnialliset ihmiset….jne.  Nämä asiat ovat kuin ruotsin kielioppi: det bara är så.