Jos 1 dl hiekkaa valuu tiimalasin läpi kymmenessä minuutissa, kuinka kauan valumiseen menee, jos hiekkaa valuukin samassa ajassa vain 1 cl?


Tätä olemme viime aikoina miettineet, koska Kiinasta tulevien adoptiolasten määrä on vähentynyt suurin piirtein tuossa suhteessa. On jo selvää, että joudumme hankkimaan kaksi vuotta voimassa olevaan adoptiolupaamme jatkoluvan, mutta nyt mietimme, riittääkö kahdenkaan vuoden lisäaika vai joudummeko sen jälkeen hankkimaan vielä uuden jatkoluvan? Tuohon jatko-jatkolupaan tulisi sitten todennäköisesti ikäehto*, mikä tarkoittaisi pahimmassa tapauksessa paitsi sitä, ettemme voisi enää edes olla Kiinan jonossa** vaan joutuisimme aloittamaan koko prosessin alusta jossain toisessa maassa, myös sitä, että voimme lopullisesti heittää hyvästit ajatukselle saada koskaan sisarusta lapsellemme***. 

Tähänastisissa mielikuvissamme jaloissamme on pyörinyt pienikokoinen, tummatukkainen, mantelisilmäinen lapsi. Ajattelimme häntä, kun suunnittelimme kylpyammeen paikkaa, komeron hyllyjä ja ulkoeteisen laatikostoja. Viimeisten kahden vuoden ajan hän on seurannut meitä mielissämme kaikkialle niin arjessa kuin juhlassakin. Ei mene päivääkään ilman, että jompi kumpi meistä puhuu hänestä. Lapsellamme on nimi, (tottakai oletus, emmehän tiedä lapsen sukupuoltakaan), jolla hänestä puhumme; emmekä vain me vaan koko suku ja yleensäkin kaikki, jotka hänen odotuksestaan tietävät. Tänäkin jouluna useimmissa meille suunnatuissa paketeissa luki myös lapsemme nimi.

Nyt mietimme, onko meidän pakko uuden vuoden alkaessa hyväksyä tosiasiat, keskeyttää adoptioprosessi Kiinassa ja aloittaa uudelleen jossain toisessa maassa.

On todella vaikeaa vaihtaa noin vain mielikuva toiseen lapseen. Eri maasta, eri kulttuurista tulevaan, erinäköiseen. Moni teistä ajattelee nyt, että kaikki lapseemme liittyvähän on pelkkää kuvitelmaa. Niin onkin, mutta se kuvitelma on kaikki, mitä meillä on! Minusta todella tuntuu, että jos vaihdamme kohdemaata, hylkäämme yhden lapsen ja otamme kylmästi tilalle toisen. Pelkään salaa myös sitä, että ulkopuoliset kyseenalaistavat motiivimme, jos nyt vaihdamme maata, ja saamme niskaamme lapsishoppailijan leiman.

Kertokaa, hyvät lukijat, mitä te tekisitte meidän asemassamme? Lopettaisitte koko prosessin? Jatkaisitte, vaikka näyttää siltä, että koko adoptio-odotus on epätoivoinen? Vaihtaisitte maata, vaikka kukaan ei voi taata, että lapsi tulisi mistään muualtakaan nopeammin tai edes varmemmin? Vajoaisitte maan alle ja toivoisitte, että ihmiset unohtaisivat teidän koskaan edes kuvitelleen, että ansaitsette lapsen?

Älkää laittako syyllistäviä kommentteja, mieli on muutenkin jo tarpeeksi matalalla.


*joka rajoittaa adoptoitavan lapsen iän yli 2-vuotiaaksi
** Kiinan oman ilmoituksen mukaan he eivät enää tulevaisuudessa anna yli 2-vuotiaita lapsia kansainväliseen adoptioon.
*** Kuulostaa itsekkäältä, tiedän, mutta suren tätä todella paljon! Sisarukseni ovat minulle niin tärkeitä, että uskon vakaasti ainoiden lasten olevan ratkaisevasti onnettomampia. Lisäksi uskon, että adoptiolapsella on arvokas vertaistuki adoptoidussa sisaruksessa.