Olin eilen hienoissa juhlissa. Sellaisissa, joissa ihmisillä on päällä cocktail-asu (näin luki kutsussa ja piti kyllä tarkistaa, mitä se tarkoittaa) ja joissa pidetään paljon etiketin mukaisia puheita etiketin edellyttämässä järjestyksessä. Och alla detta på svenska.

Eiliseen postaukseeni liittyen ensin pieni sivupolku. Ennen kuin lähdin, suoritin tietenkin pakolliset vaatesulkeiset : kipitin erilaisissa kengissä ja jakuissa (pikkumustia omistan tasan yhden, joten valinnan varaa ei ollut) ees taas ja kyselin R:ltä, mikä olisi paras vaihtoehto. R oli valmistelemassa yhtä ensi viikon luentoa ja oli erittäin epävastaanottavainen. Hän ei yleensäkään juuri kommentoi vaatevalintojani ja silloin, kun hän tekee jotain muuta, hän on siihen täysin kykenemätön. Aikani kopisteltuani R:stä tuli R-tyisä ja hän ärähti haluavansa olla rauhassa, mistä luonnollisesti seurasi minuutin mykkäkoulu ja lepyttelyä, anteeksipyyntö & suklaata…

Mutta juhliin siis. En kovin usein esiinny pikkumusta päälläni, ohuita sukkahousuja pidän äärimmäisen harvoin, enkä yleensä harrasta kovin korkeita korkoja. Olen aika harvoin myös täysin ruotsinkielisessä seurassa, ja vaikka kymmenen vuoden suomenruotsi-kielikylvyn jälkeen toinen kotimainen sujuukin kohtalaisen hyvin, tunsin yhtäkkiä erittäin selvästi olevani eri kulttuurissa*, mitä varmaan korosti se, että osa pöytäseurueestani oli riikinruotsalaisia.

Juhlissa soitti bändi, jonka kitaristia katsoin moneen kertaan miettien pääni puhki, mistä hän on niin tutun näköinen. Sitten välähti : sehän on naapuritiedekunnan hallintopällikkö! Bändin repertuaari oli myös déjà vu –laatua, vanhoja hittejä Hurriganesista Beatlekseen ja ainakin osittain sama setti kaksi kertaa (??!!).

Myös yksi tarjoilijoista oli todella tutun näköinen, ja kun hänkin tervehti minua, tajusin että hänhän on yksi ensimmäisiä opiskelijoitani täällä. Avasin suuni kysyäkseni, onko hän jo valmistunut, mutta suljin sen sanomatta mitään, kun ajattelin, että kysymys on ehkä nolostuttava, jos  1) hän ei ole vielä(kään) valmistunut ja juuri siksi on töissä tarjoilijana tai 2) hän on jo valmistunut, muttei ole saanut koulutusta vastaavaa työtä ja on siksi töissä tarjoilijana. Hölmöä sinänsä, olenhan itsekin tehnyt tarjoilijan töitä enkä halveksi niitä tippaakaan.

Jossain vaiheessa, kun kolmesta pöydästä kaksi oli lähes kokonaan tyhjentynyt, siirryimme kaikki saman pöydän ääreen. Minua vastapäätä istui pariskunta, jonka molemmat osapuolet olivat jälleen erittäin tutun näköisiä, sillä tavalla tosin, että tiesin, etten varsinaisesti tunne kumpaakaan, mutta näen heidät jossain aika usein. Illan mittaan kävi ilmi, että mies on töissä entisellä kuntosalillani (niinpä tietenkin, heti muistin, miten juuri tämä tyyppi aina huusi jobba jobba, jaksa jaksa!) ja nainen on opiskellut meillä ja hänen kuvansa on edelleen kaikissa yliopiston promokuvissa ja esitteissä. Hassua, juuri eilen olin katsonut yhden oppiaineen esitettä, jossa on siis juuri tämän tytön kuva, ja miettinyt, ovatko kuvan ihmiset oikeasti opiskelijoita.

Tästä kaikesta johtuen minulla oli koko illan jotenkin epätodellinen olo, aivan kuin joku olisi testannut minua jotenkin. Edelleen on myös vaikea uskoa, että vieressäni istuneen miehen nimi todella on Fritjof**.



*) En siis missään nimessä tarkoita tätä negatiivisessa mielessä! Tarkoitan vaan sitä, että tuossa tilanteessa ymmärsin yhtäkkiä, miten erilainen tausta monilla arkipäivässä tutuilla ihmisillä oikeasti onkaan.
**) Ei nimessä mitään vikaa ole, se on vaan jotenkin niin hassu! Osa ruotsinkielisistä etunimistä on minulle yhä niin outoja, etten esimerkiksi tiedä, onko nimi naisen vai miehen : esimerkkejä nimistä, joita vielä joku aika sitten luulin miehen nimiksi ovat vaikkapa Bodil ja Hedvig. Olisi muuten hauska tietää, mitkä suomenkieliset nimet ruotsinkielisen hlön mielestä ovat hassuja. (Yksi työkavereistani on joskus maininnut ainakin nimet Miikka ja Nuutti.)