Olipa tosi mukavaa olla piiitkästä aikaa ranskankielisessä maassa! Haahusin "yllättäen" lähes kaiken vapaa-aikani kirjakaupoissa, varsinkin eräässä ihanassa sellaisessa, jossa on keskellä kahvila/baarialue, jossa saa vapaasti lukea ja lehteillä kirjoja. Se, että asiakkaiden kirjoja kunnioittavaan suhtautumiseen luotetaan niin paljon, että kirjaa lukiessaan saa syödä ja juoda ilman ostopäätöstä, aiheuttanee sen, että kirjoja todella kunnioitetaan ja käsitellään varovaisesti. Tällä kertaa olin valmistautunut kynällä ja lehtiöllä, johon keräsin kirjojen nimiä ja ISBN-numeroita (joiden avulla tilaan haluamani kirjat töiden kautta myöhemmin), joten kantamuksetkaan eivät päässeet yltymään ylivoimaisiksi.

Meitä oli liikkeellä aika iso sakki, mutta onnistuin kerrankin jakamaan vapaa-aikani juuri sopivasti itsenäisen liikkumisen ja tarpeeksi pienellä porukalla illan istumisen välillä. Tunnen itseni ja tiedän, että minun on parempi liikkua kaupungilla yksin, koska en jaksa seurata toisten shoppailua, omat intressini kun eivät liiku muotivaatteiden, parfyymien tai nähtävyyksien ympärillä. Syöminen yksin on sen sijaan tylsää, mutta löysinkin sitä tarkoitusta varten siis hyvää seuraa: tutustuin moneen todella mukavaan ihmiseen, mikä oli tervetullut lisä muutenkin antoisalle matkalle. Edes rahaa ei mennyt hirveästi.

Jo ensimmäisenä iltana satuin kävelemään erään kiinnostavalta näyttävän pienen vaatekaupan ohi. Kauppa oli kiinni, mutta ehdin kuin ehdinkin kipittää sinne viimeisenä iltana juuri ennen sulkemisaikaa. Ihania vaatteita ja kaiken kukkuraksi jopa suhteellisen halpoja! Ei nyt mitään henkkamaukkahintoja, mutta hyvään laatuun ja materiaaleihin nähden minusta tosi edullisia vaatteita. Erityisen sydäntä lämmittävää ja itsetuntoa kohottavaa oli se, etteivät koot loppuneet kohtaan M kuten hirmu usein käy pienten putiikkien kanssa, kerrankin en tuntenut itseäni kolhoksi elefantiksi kääpiö-anorektikkojen kaupassa! Ostin kaksi mekkoa (enempää en ehtinyt sovittaa, kun kauppa (kukkaroni onneksi) meni kiinni. Lisäksi vaimensin uuden elämänasenteeni avulla sitkeästi pääni sisällä kimittävän äänen joka sanoi, että nämäkin näyttäisivät paljon paremmalta jonkun muun päällä...), jotka oli selvästi suunniteltu ja toteutettu juuri minua varten:

Kun tulin kotiin eilen illalla, minua odotti elämäni mies, vastasiivottu koti (ilman kuihtuneita tulppaaneja keittiön pöydällä), valmiiksi valutettu kuuma kylpy ja sinne tarjoiltu ihana iltapala. Ei paha, vai mitä?

Lopuksi toivottelen vielä tätäkin kautta HIRMUISEN PALJON ONNEA Salanimelle perheineen! It's a boy! Mahtavaa!

 

P.S. Olen muuten huomannut, että nykyisin, kun kuulen tuttavien tai ystävien lapsitiedoista, minulle ei enää tule sellainen kutke vatsanpohjaan, että ehkä meillekin joskus. En enää vertaa heidän odotusaikaansa omaamme (no okei, paitsi jos perheellä on sama kohdemaa) tai edes ylipäätään vertaa heitä meihin. Minusta tuntuu, että elämme kerta kaikkiaan eri maailmassa kuin muut (adoptio tai bio)lasta odottavat, jossain never-never landissa, jossa meidän tulevista, mahdollisista lapsistamme on tullut harmaa, sumuinen alue, jota ei ole edes olemassa. Pelkkä ajatus siitä, että meidän puhelimemme joskus soisi näissä merkeissä on niin vieras, ettei sellainen tule edes mieleen. Onneksi jotkut läheisemme ja varmasti myös osa lukijoistani jaksavat odottaa ja pitää toivoa yllä puolestamme, kiitos siitä heille ja teille!