Hupsista,
niin se aika menee ja tilanteet muuttuvat. Olen palannut lomalta, jonka
aikana onnistuin jopa poistumaan kotomaasta ja kylläpä se virkistikin.
Lomalla näin sattumalta myös suhteen, jossa lapsi oli repinyt suhteen
palasiksi, piilottanut kaiken positiivisen alleen ja muuttanut
vanhempansa katkeriksi ja itsekkäiksi -tai siis näin he itse asian
näkivät. Minä näin heissä pariskunnan, joka ei ollut ajatellut (=ei
ollut joutanut/joutunut ajattelemaan), mitä lapsi ja sen kasvattaminen
tarkoittavat käytännössä. Heille lapsi tuli liian helposti ja nopeasti,
eikä kumpikaan ollut varautunut siihen, että se estää esimerkiksi
molempia harjoittamasta taiteilijaelämää yhtä aikaa. Aluksi ajattelin
katkerana, että sitä saa mitä tilaa, itsepähän leveilivät että heti
natsasi... Oikeasti tietenkin tiedän, että pienen lapsen kanssa voi
joutua jaksamisen ja ihmissuhteessa joustamisen äärirajoille.
En silti lakannut enkä lakkaa haluamasta lasta. Onnistuin pysymään
kystattomana (tosin lääkkeiden avulla) uuden hoidon alkamiseen saakka,
joten hoito tosiaan voitiin tehdä. Piikitin itseäni vatsanahkaan pari
viikkoa (se on ihan helppoa paitsi loppuaikoina kun vatsa on jo tosi
arka), kunnes munasarjat olivat molemmat reilusti nyrkin kokoiset ja
täynnä parisenttisiä munarakkuloita. Niistä punktioitiin munasolut
toista viikkoa sitten onnistuneesti joskin varsin kivuliaasti, mikä ei
tietenkään haittaa yhtään jos tämä onnistuu! Nimittäin saaduista
munasoluista saatiin kaksitoista hedelmöitettyä, niistä kahdeksan
selvisi maljalla kasvatuksesta, kaksi siirrettin kohtuuni ja loput
pakastimeen. So far SO good!
Nyt sitten toivon, toivon ja toivon, yritän olla toivomatta liikaa ja
stressaamatta (hah hah). Ylihuomenna saa mennä verikokeeseen. Tässä
tilanteessa olen ollut aikaisemmin viisi kertaa, joka kerta olemme
epäonnistuneet yhtä lupaavan alun jälkeen. Se ei ole ihme, sillä siihen
on aina vähintään 70% todennäköisyys.
Toisaalta haluaisin hirveästi tietää onnistuiko tämä (tai siis tietää,
voinko nyt ruveta pelkäämään keskenmenoa niin, että sitä saa jo sanoa
keskenmenoksi), toisaalta haluaisin pysäyttää ajan. Juuri nyt toivon
niin hirveästi enkä voi estää itseäni ajattelemasta positiivisesti että
entäs jos sittenkin... ja miettimästä jo toistakin nimeä siltä varalta
että molemmat... tässä odottamisessa on jotain hysteeristä, mutta
kuitenkin positiivista. Sitten jos saa tietää että taas ne kuoli on
edessä vain pohjatonta surua, jota kukaan ei taaskaan voi ymmärtää -ja
vaikka kaikki maailman ihmiset sen ymmärtäisivät, se ei muuttaisi
asiaa. Sureminen on hirveää. Ja hirveän raskasta. Ja sen lisäksi
pitäisi vielä itse jaksaa elää ja tehdä töitä. Ja jaksaa toistaa
itselleen miksi. En haluaisi sinne mustuuteen enää.
keskiviikko, 24. elokuu 2005