Hupsista, niin se aika menee ja tilanteet muuttuvat. Olen palannut lomalta, jonka aikana onnistuin jopa poistumaan kotomaasta ja kylläpä se virkistikin.

Lomalla näin sattumalta myös suhteen, jossa lapsi oli repinyt suhteen palasiksi, piilottanut kaiken positiivisen alleen ja muuttanut vanhempansa katkeriksi ja itsekkäiksi -tai siis näin he itse asian näkivät. Minä näin heissä pariskunnan, joka ei ollut ajatellut (=ei ollut joutanut/joutunut ajattelemaan), mitä lapsi ja sen kasvattaminen tarkoittavat käytännössä. Heille lapsi tuli liian helposti ja nopeasti, eikä kumpikaan ollut varautunut siihen, että se estää esimerkiksi molempia harjoittamasta taiteilijaelämää yhtä aikaa. Aluksi ajattelin katkerana, että sitä saa mitä tilaa, itsepähän leveilivät että heti natsasi... Oikeasti tietenkin tiedän, että pienen lapsen kanssa voi joutua jaksamisen ja ihmissuhteessa joustamisen äärirajoille.

En silti lakannut enkä lakkaa haluamasta lasta. Onnistuin pysymään kystattomana (tosin lääkkeiden avulla) uuden hoidon alkamiseen saakka, joten hoito tosiaan voitiin tehdä. Piikitin itseäni vatsanahkaan pari viikkoa (se on ihan helppoa paitsi loppuaikoina kun vatsa on jo tosi arka), kunnes munasarjat olivat molemmat reilusti nyrkin kokoiset ja täynnä parisenttisiä munarakkuloita. Niistä punktioitiin munasolut toista viikkoa sitten onnistuneesti joskin varsin kivuliaasti, mikä ei tietenkään haittaa yhtään jos tämä onnistuu! Nimittäin saaduista munasoluista saatiin kaksitoista hedelmöitettyä, niistä kahdeksan selvisi maljalla kasvatuksesta, kaksi siirrettin kohtuuni ja loput pakastimeen. So far SO good!

Nyt sitten toivon, toivon ja toivon, yritän olla toivomatta liikaa ja stressaamatta (hah hah). Ylihuomenna saa mennä verikokeeseen. Tässä tilanteessa olen ollut aikaisemmin viisi kertaa, joka kerta olemme epäonnistuneet yhtä lupaavan alun jälkeen. Se ei ole ihme, sillä siihen on aina vähintään 70% todennäköisyys.

Toisaalta haluaisin hirveästi tietää onnistuiko tämä (tai siis tietää, voinko nyt ruveta pelkäämään keskenmenoa niin, että sitä saa jo sanoa keskenmenoksi), toisaalta haluaisin pysäyttää ajan. Juuri nyt toivon niin hirveästi enkä voi estää itseäni ajattelemasta positiivisesti että entäs jos sittenkin... ja miettimästä jo toistakin nimeä siltä varalta että molemmat... tässä odottamisessa on jotain hysteeristä, mutta kuitenkin positiivista. Sitten jos saa tietää että taas ne kuoli on edessä vain pohjatonta surua, jota kukaan ei taaskaan voi ymmärtää -ja vaikka kaikki maailman ihmiset sen ymmärtäisivät, se ei muuttaisi asiaa. Sureminen on hirveää. Ja hirveän raskasta. Ja sen lisäksi pitäisi vielä itse jaksaa elää ja tehdä töitä. Ja jaksaa toistaa itselleen miksi. En haluaisi sinne mustuuteen enää.