Huh. Nyt on se aika vuodesta, jolloin kaikki tuntuu kaatuvan päälle, flunssa tuntuu olevan koko ajan vähän tulossa (muttei tule kunnolla, joten töistä ei voi olla poissa), aika menee liian nopeasti (ei ehdi ikinä tehdä kaikkea sitä, mitä pitäis) ja liian hitaasti (loma ei tunnu tulevan yhtään lähemmäs) yhtä aikaa.

Viikonloppuna matkustin yhteensä 21 tuntia viettääkseni aikaa perillä noin 48 tuntia. Vaikka sain sentään olla perillä pidempään kun matkalla, olin rättipoikkiväsynyt palatessani. Mukavaa oli kuitenkin nähdä R ja tavata äitiä ja isää sekä siskoa miehineen.

Puhuin sekä äidin että siskon kanssa adoptiosta, ja vaikka he selvästi vähän arastelivat aihetta, oli varsin tarpeellista puhua siitä. Äiti tuntui ensin olevan sitä mieltä, että tietää asiasta jo kaiken, onhan hän itsekin "melkein" adoptoinut siskoni ja veljeni (heidän biovanhempansa estivät aikanaan adoption). Vein heille lainaksi aihetta käsittelevän kirjan, mutta hän sanoi aika suoraan, ettei hän aio lukea sitä, koska tietää jo tarpeeksi. Isä sentään näytti olevan kiinnostunut.

Halusin puhua heidän kanssaan myös omasta lapsuuden perheestämme. Ensin keskustelu tuntui junnaavan paikallaan; äiti taisi kokea, että jotenkin aliarvioin tai yritän opettaa häntä asiasta, jota hän on miettinyt vuosikausia, ja josta hänellä on käytännön kokemusta. Hän tuntui kokevan syyllistämiseksi kyselyni siitä, miksi sisaruksiani ei virallisesti adoptoitu, tai miksi meille ei lapsena kerrottu siitä tai heidän yrityksistään adoptoida. Lopulta hän kuitenkin tajusi, miten mielestäni on eri asia (nimenomaan lapsen kannalta) olla sijaislapsi kun adoptoitu, ja rupesi jopa tosissaan miettimään, josko he vielä adoptoisivat sisareni ja veljeni virallisesti, siis jos myös asianosaiset sitä (vielä) haluavat.

Siskon kanssa ehdin puhua paljon vähemmän, koska koko ajan oli paljon ihmisiä läsnä ja aihe on hänelle itselleen todella omakohtainen. Hän sanoi suoraan, että hänestä kansainvälinen adoptio on väärin, jos se merkitsee sitä, ettei lapsella koskaan tule olemaan mahdollisuutta selvittää biovanhempiensa henkilöllisyyttä. Hän itse olisi halunnut selvittää biologisen isänsä henkilöllisyyden, ja sanoi, että hänelle itselleen on todella suuri suru ja trauma, ettei se ollut mahdollista. Tämän tietenkin ymmärrän, ja kyllä hänkin toisaalta ymmärsi, että ne lapset, jotka adoptoidaan ulkomaille, eivät kotimaahan jäädessäänkään voisi koskaan saada selville biologisia vanhempiaan. Sisareni on myös sitä mieltä, että jos ei itse miehensä kanssa saa lasta (mikä on hyvin mahdollista, heille biolapsen saaminen on vaikeata), hän ei voisi ajatella adoptiota vaihtoehtona. En tarkoita, että kaikkien lapsettomien pitäisi adoptoida, mutta minusta tuntuu, että hän on käsitellyt omaa taustaansa liian vähän.

Kaiken kaikkiaan kotona käymisestä jäi sellainen tuntu, että näistä asioista olisi pitänyt puhua paljon enemmän ja paljon aikaisemmin. Se, ettei siskoilleni ja veljelleni ole koskaan kerrottu, että vanhempani olisivat halunneet ja yrittivätkin useaan kertaan adoptoida heidät, on minusta järkyttävää, sainhan itsekin tämän selville vasta muutama viikko sitten. Ymmärrän jotenkin sen, etteivät vanhempani halunneet mustamaalata biovanhempia, jotka kielsivät adoption, mutta silti... eikö siitä olisi voitu kuitenkin puhua avoimesti, kun suhteet biovanhempiin olivat aina olleet huonot, eikä lapsilla ollut mitään illuusiota siitä, että he voisivat palata heidän luokseen? Minusta nimenomaan heidän kannaltaan on ikävää, etteivät he ole tienneet vanhempieni halusta saada heidät virallisestikin perheenjäseniksi ja voin hyvin kuvitella, että he ovat luulleet, etteivät vanhempani vaan jostain syystä ole halunneet sitä (niinhän minäkin luulin ja olin aina ihmetellyt, miksi). Äiti sanoi, ettei hän ollut koskaan ajatellut sitä aikaisemmin, että hänestä oli tärkeintä, että me kaikki lapset olimme heille samanarvoisia ja yhtä rakkaita. En minä sitä ole koskaan epäillytkään, mutta ehkäpä sisarukseni ovat?

Toinen asia, josta rivien välissä kritisoin äitiä, oli se, ettei meille lapsena koskaan puhuttu siitä, miten ja miksi sisarukseni meille tulivat. Tai puhuttiin varmaan, mutta en muista siitä mitään, ja minusta näitä asioita olisi pitänyt käydä läpi uudelleen kasvaessamme. Tiedän kyllä jotain ja muistankin aika paljon (olin itse kolmen vanha), mutta tämä asia on aina ollut osittain hämärän peitossa ja epäselvä. Äiti sanoi, että sisaruksieni itsensä kanssa siitä kyllä puhuttiin enemmän, mutta suoraan sanoen en usko häntä: olin siskoni kanssa kun paita ja peppu ja tietäisin, jos hänen kanssaan olisi puhuttu tästä paljon.

Oli yllättävän hankalaa puhua näistä asioista. Ensimmäisen kerran koin, etteivät vanhempani ole täysin rentoja puhuessaan jostain kanssani. He tuntuivat kokevan syyllistämiseksi ja heidän toimintansa kyseenalaistamiseksi jo sen, että haluasin puhua näistä 'vanhoista' asioista. Isän kanssa en oikeastaan ehtinyt juuri puhuakaan, hänellä oli niin paljon tekemistä koko ajan. Lisäksi koin, että varsinkin äiti torjuu tulevaa lastamme koskien kaiken negatiivisen ja vähättelee pois kaikki mahdolliset ongelmat tyyliin 'kiintymyssuhdeongelmia voi olla kenellä tahansa lapsella' ja 'kuka tahansa lapsi voi olla hankala ja yliaktiivinen'. Tämä on mielestäni todella outoa hänen suustaan: veljeni jos kuka kärsi näistä ongelmista meille tulonsa jälkeen aikuisuuteen saakka, eikä ongelmien syytä tarvitse hänen taustallaan kauaa etsiä!

Jos jossain olisi adoptoitu henkilö, joka itsekin aikoo adoptoida, olisi todella mielenkiintoista puhua hänen kanssaan.