Huh. Nyt on se aika vuodesta, jolloin kaikki tuntuu kaatuvan päälle,
flunssa tuntuu olevan koko ajan vähän tulossa (muttei tule kunnolla,
joten töistä ei voi olla poissa), aika menee liian nopeasti (ei ehdi
ikinä tehdä kaikkea sitä, mitä pitäis) ja liian hitaasti (loma ei tunnu
tulevan yhtään lähemmäs) yhtä aikaa.
Viikonloppuna matkustin yhteensä 21 tuntia viettääkseni aikaa perillä
noin 48 tuntia. Vaikka sain sentään olla perillä pidempään kun
matkalla, olin rättipoikkiväsynyt palatessani. Mukavaa oli kuitenkin
nähdä R ja tavata äitiä ja isää sekä siskoa miehineen.
Puhuin sekä äidin että siskon kanssa adoptiosta, ja vaikka he selvästi
vähän arastelivat aihetta, oli varsin tarpeellista puhua siitä. Äiti
tuntui ensin olevan sitä mieltä, että tietää asiasta jo kaiken, onhan
hän itsekin "melkein" adoptoinut siskoni ja veljeni (heidän
biovanhempansa estivät aikanaan adoption). Vein heille lainaksi aihetta
käsittelevän kirjan, mutta hän sanoi aika suoraan, ettei hän aio lukea
sitä, koska tietää jo tarpeeksi. Isä sentään näytti olevan kiinnostunut.
Halusin puhua heidän kanssaan myös omasta lapsuuden perheestämme. Ensin
keskustelu tuntui junnaavan paikallaan; äiti taisi kokea, että jotenkin
aliarvioin tai yritän opettaa häntä asiasta, jota hän on miettinyt
vuosikausia, ja josta hänellä on käytännön kokemusta. Hän tuntui
kokevan syyllistämiseksi kyselyni siitä, miksi sisaruksiani ei
virallisesti adoptoitu, tai miksi meille ei lapsena kerrottu siitä tai
heidän yrityksistään adoptoida. Lopulta hän kuitenkin tajusi, miten
mielestäni on eri asia (nimenomaan lapsen kannalta) olla sijaislapsi
kun adoptoitu, ja rupesi jopa tosissaan miettimään, josko he vielä
adoptoisivat sisareni ja veljeni virallisesti, siis jos myös
asianosaiset sitä (vielä) haluavat.
Siskon kanssa ehdin puhua paljon vähemmän, koska koko ajan oli paljon
ihmisiä läsnä ja aihe on hänelle itselleen todella omakohtainen. Hän
sanoi suoraan, että hänestä kansainvälinen adoptio on väärin, jos se
merkitsee sitä, ettei lapsella koskaan tule olemaan mahdollisuutta
selvittää biovanhempiensa henkilöllisyyttä. Hän itse olisi halunnut
selvittää biologisen isänsä henkilöllisyyden, ja sanoi, että hänelle
itselleen on todella suuri suru ja trauma, ettei se ollut mahdollista.
Tämän tietenkin ymmärrän, ja kyllä hänkin toisaalta ymmärsi, että ne
lapset, jotka adoptoidaan ulkomaille, eivät kotimaahan jäädessäänkään
voisi koskaan saada selville biologisia vanhempiaan. Sisareni on myös
sitä mieltä, että jos ei itse miehensä kanssa saa lasta (mikä on hyvin
mahdollista, heille biolapsen saaminen on vaikeata), hän ei voisi
ajatella adoptiota vaihtoehtona. En tarkoita, että kaikkien
lapsettomien pitäisi adoptoida, mutta minusta tuntuu, että hän on
käsitellyt omaa taustaansa liian vähän.
Kaiken kaikkiaan kotona käymisestä jäi sellainen tuntu, että näistä
asioista olisi pitänyt puhua paljon enemmän ja paljon aikaisemmin. Se,
ettei siskoilleni ja veljelleni ole koskaan kerrottu, että vanhempani
olisivat halunneet ja yrittivätkin useaan kertaan adoptoida heidät, on
minusta järkyttävää, sainhan itsekin tämän selville vasta muutama
viikko sitten. Ymmärrän jotenkin sen, etteivät vanhempani halunneet
mustamaalata biovanhempia, jotka kielsivät adoption, mutta silti...
eikö siitä olisi voitu kuitenkin puhua avoimesti, kun suhteet
biovanhempiin olivat aina olleet huonot, eikä lapsilla ollut mitään
illuusiota siitä, että he voisivat palata heidän luokseen? Minusta
nimenomaan heidän kannaltaan on ikävää, etteivät he ole tienneet
vanhempieni halusta saada heidät virallisestikin perheenjäseniksi ja
voin hyvin kuvitella, että he ovat luulleet, etteivät vanhempani vaan
jostain syystä ole halunneet sitä (niinhän minäkin luulin ja olin aina
ihmetellyt, miksi). Äiti sanoi, ettei hän ollut koskaan ajatellut sitä
aikaisemmin, että hänestä oli tärkeintä, että me kaikki lapset olimme
heille samanarvoisia ja yhtä rakkaita. En minä sitä ole koskaan
epäillytkään, mutta ehkäpä sisarukseni ovat?
Toinen asia, josta rivien välissä kritisoin äitiä, oli se, ettei meille
lapsena koskaan puhuttu siitä, miten ja miksi sisarukseni meille
tulivat. Tai puhuttiin varmaan, mutta en muista siitä mitään, ja
minusta näitä asioita olisi pitänyt käydä läpi uudelleen kasvaessamme.
Tiedän kyllä jotain ja muistankin aika paljon (olin itse kolmen vanha),
mutta tämä asia on aina ollut osittain hämärän peitossa ja epäselvä.
Äiti sanoi, että sisaruksieni itsensä kanssa siitä kyllä puhuttiin
enemmän, mutta suoraan sanoen en usko häntä: olin siskoni kanssa kun
paita ja peppu ja tietäisin, jos hänen kanssaan olisi puhuttu tästä
paljon.
Oli yllättävän hankalaa puhua näistä asioista. Ensimmäisen kerran koin,
etteivät vanhempani ole täysin rentoja puhuessaan jostain kanssani. He
tuntuivat kokevan syyllistämiseksi ja heidän toimintansa
kyseenalaistamiseksi jo sen, että haluasin puhua näistä 'vanhoista'
asioista. Isän kanssa en oikeastaan ehtinyt juuri puhuakaan, hänellä
oli niin paljon tekemistä koko ajan. Lisäksi koin, että varsinkin äiti
torjuu tulevaa lastamme koskien kaiken negatiivisen ja vähättelee pois
kaikki mahdolliset ongelmat tyyliin 'kiintymyssuhdeongelmia voi olla
kenellä tahansa lapsella' ja 'kuka tahansa lapsi voi olla hankala ja
yliaktiivinen'. Tämä on mielestäni todella outoa hänen suustaan:
veljeni jos kuka kärsi näistä ongelmista meille tulonsa jälkeen
aikuisuuteen saakka, eikä ongelmien syytä tarvitse hänen taustallaan
kauaa etsiä!
Jos jossain olisi adoptoitu henkilö, joka itsekin aikoo adoptoida, olisi todella mielenkiintoista puhua hänen kanssaan.
maanantai, 28. marraskuu 2005