Olin tänään aikaisin aamulla sairaalassa tulkkaamassa kommunikaatiota ulkomaalaisen potilaan ja lääkärien/hoitajien välillä. Potilas oli juuri ollut sydänleikkauksessa ja jouduin hieman opiskelemaan alaa, että selviäisin terminologiasta. Koin toimeksiannosta pieniä paineita, koska kuulin (vasta, kun olin jo lupautunut ottamaan keikan), ettei edellinen tulkki ollut oikein selvinnyt tehtävästä... Sain toimeksiannon eilen illalla, joten minulla oli ilta aikaa valmistautua. Onneksi kaikkitietävä R osasi piirtää sydämen kaavakuvan, selittää sen toiminnon ja osat  suomeksi ja latinaksi, ranskalaiset termit löytyivät sitten helposti netistä. Koska tajusin lähdeaineistoa lukiessani, että erilaisia sydänleikkauksia on tsiljoona, soitin vielä sairaalaan ja sain vähän tarkempaa tietoa leikkauksesta, mikä helpottikin sitten valmistautumista huimasti.

Itse tilanteesta selvisin ihan hienosti (onneksi en pelkää verta*), hoitajat ja lääkäri jopa kiittelivät "asiantuntemustani" ja perheenjäsenet kyynelehtivät onnesta, kun kerroin puhelimitse toiselle mantereelle, miten leikkaus oli mennyt. Etsimättä tuli mieleen, kuinka kerran olen itsekin tullut tajuihini teho-osastolla maailman toisella puolella, se valtava avuttomuuden ja orpouden tunne. Koska oli pakko keskittyä niin kovasti kuuntelemaan ja toimimaan, onnistuin itse olemaan vollaamatta ja olin tyytyväinen pärjäämiseeni. Silti loppujen lopuksi hommasta tuli pöljä olo.

Teen tällaisia tulkkauksia kunnallisen tulkkikeskuksen kautta silloin tällöin, yleensä asiakkaille, joilla on lakisääteinen oikeus tulkkiin (turvapaikanhakijat ym) viranomaisten ym kanssa asioimiseksi. Usein tilanteet ovat hyvinkin omasta arkielämästäni poikkeavia ja "pääsen" niiden kautta kurkistamaan ihmisten elämän ei-niin-mukaviin vaiheisiin. Siitä tulee sellainen olo, että kylläpä minä vähästä valitan, kun itselläni on kuitenkin asiat tosi hyvin. Tyypillistä on, että samalla kertaa hoidetaan puolin ja toisin miljoona asiaa, joita ei ole saatu hoidettua yhteisen kielen puuttuessa, minkä takia varsinkin asiakas on yleensä helpottunut saadessaan puhua kielellä, jota todella osaa ja tullessaan ymmärretyksi.

Minusta itsestäni tuntuu, että auttaminen näissä tilanteissa on vähintä, mitä voin tehdä. Että saisin palkkioni (joka on muuten niin pieni, ettei siitä oikeasti kannattaisi edes puhua), minun on kuitenkin aina tilanteen lopuksi pyydettävä työn tilaajalta tai asiakkaalta paperi, jossa todetaan, että olen todellakin ollut tulkkaamassa, minä päivänä ja kuinka kauan. Tämän paperin pyytäminen tuntuu kamalalta, aivan kuin en olisikaan halunnut oikeasti auttaa vaan haluankin vain rahaa. Ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista tehdä tulkkauksia ilmaiseksi, koska silloin tilastoissa näyttäisi siltä, ettei tulkkipalveluja tarvita ja nekin vähät rahat imaistaisiin johonkin muualle. Tulkkauksien laskuttaminen on suunnattoman byrokraattista, naurettavan pientä palkkiota maksetaan minuutin tarkkuudella, eikä esimerkiksi matkoja lasketa tuntipalkkioon, vaikka tänäänkin kävelin 45 min/suunta.

Teho-osaston sairaanhoitajat hoitivat tehtävänsä kiireettä ja rauhallisesti, selittivät toimenpiteet huolellisesti potilaalle ja ottivat häneen lämpimän, henkilökohtaisen kontaktin yhteisen kielen puutteesta huolimatta. Lopuksi he vielä pyysivät, että neuvoisin, miten kysytään, onko potilaalla kipuja ja rauhoitellaan häntä ranskaksi. (Tämänkin kohdan onnistuin olemaan vollaamatta, vaikka kyllä se läheltä piti.) Sairaanhoitajien kutsumustyössä ja sen surkeassa palkkauksessa on varmaan samaa problematiikkaa kun omassa äskeisessä pohdinnassani siitä, kuinka palkkion pyytämisestä teosta, jolla (haluaa) auttaa toista ihmistä, tulee huono omatunto. Kaikesta näki, että hoitajat todella haluavat auttaa potilaita, siis henkilökohtaisella tasolla, ei "vain" työn puolesta. Eikö tällaisesta korkeasta työmotivaatiosta ja omistautumisesta pitäisi nimenomaan maksaa erityisen hyvin*?!

Kun illalla väsyneenä opettelin sydämen osia, ihmettelin, että olenpas nyt poikkeuksellisen kovapäinen, kun oikea ja vasen kammio/eteinen tai niistä lähtevät/niihin johtavat läpät, valtimot ja laskimot menevät koko ajan väärin päin. Sitten tajusin, että piirustuksissa ne todellakin olivat eri päin: suomenkielisessä kaavakuvassa oli oikea-vasen väärin (sydäntä katsottiin ikäänkuin edestä päin), ranskankielisessä oikein... kaltaiselleni oikea-vasen vammaiselle ei tuon enempää tarvita, ennen kuin pää on lopullisesti sekaisin! Kaikki sydänpotilaat voinevat tuntea syvää kiitollisuutta siitä, ettei ammatinvalintani suuntautunut sydänkirurgiaan.

Mahtavatko sydänkirurgit muuten harrastaa paljonkin huulenheittoa tyyliin Voi ei, tää aortta repes! Ei vaan, se oli läppä!?


*) Järkytyin ainoastaan siitä, että potilas oli syntynyt vuonna 1981 ja hänellä oli lapsenlapsi!
**) En kuitenkaan voinut olla ajattelematta, miten tuonkin osaston potilaat pystytään lakon aikana hoitamaan...?