Pohdin tässä kuolemansyntejä ja mietin, kuinka syntiseltä elämämme vaikuttaisi vaikkapa vain satakin vuotta sitten eläneisiin ihmisiin verrattuna. Raamattuun perustuvia seitsemää kuolemansyntiä käsitellään mm. Tuomas Akvinolaisen hyve-etiikassa, ja rangaistukseksi näistä synneistä ehdotetaan tietyn psalmimäärän laulamista katuvassa hengessä. Danten 1300 –luvulla kirjoittaman Jumalaisen näytelmän mukaan kuolemansynnit lueteltuna suurimmasta pienimpään ovat Ylpeys (turhamaisuus), Kateus, Viha, Laiskuus, Ahneus, Kohtuuttomuus ja Himo.

Kun tuota luetteloa katselee, tulee etsimättä mieleen, että luettelo voisi yhtä hyvin olla lista länsimaisessa kapitalismissa elävän keskivertotallaajan tyypillisistä piirteistä (enkä missän nimessä sulje itseäni tästä joukosta pois!).

Wikipedian mukaan katolisessa kirkossa kuolemansynnit luettiin tiettyjen ihmisryhmien ja säätyjen paheiksi : esimerkiksi ylpeys oli erityisesti aateliston ja ritarien, kateus talonpoikaiston, viha hallitsevien ruhtinaiden, hengellinen laiskuus papiston ja kirkon sekä oppineiden, ahneus porvariston, kohtuuttomuus ja juoppous kenen tahansa, irstaus ja hekumallisuus erityisesti ylioppilaiden synti.

Kertooko se, että nämä synnit ovat nyt helposti kenen tahansa meistä "ulottuvilla", tasa-arvon kehityksestä vai jostain muusta?

Wikipedian artikkeli kuolemansynneistä antoi kuitenkin myös aivan uutta tietoa, nimittäin kuolemansynnit on kuulemma päivitetty!

« Katolinen kirkko määritteli vuonna 2008 uudet, nykyajan tilanteeseen vastaavat seitsemän kuolemansyntiä. Näitä ovat arkkipiispa Gianfranco Girottin mukaan:

1. Ympäristön saastuttaminen
2. Geenimanipulaatio
3. Ylenpalttisen vaurauden kerääminen
4. Köyhyyden aiheuttaminen
5. Huumekauppa ja huumeiden käyttö
6. Moraalisesti kyseenalaiset kokeilut
7. Ihmisen perusoikeuksien rikkominen

Näiden lisäksi arkkipiispa mainitsi erikseen myös abortin ja pedofilian. »

Hah, en enää vaikuta niin kamalan syntiseltä, päinvastoin! Vaikka me kaikki syyllistymme tuohon ensimmäiseen (ja pahimpaan, kääk) jossain määrin, niin tieten tahtoen en ole kulkenut ympäristöä saastuttamassa, päin vastoin pyrin omalla elämäntavallani vähentämään sitä aktiivisesti. Ylenpalttinen vauraus voidaan toki määritellä monella tavalla, mutta en kyllä koe olevani mikään turhan mammonan kerääjä. Moraalisesti kyseenalaisia kokeiluja olen kyllä saattanut tehdä, ainakin jos esiaviollinen seski lasketaan sellaiseksi...

Huh, kylläpä helpotti!

Oikeastaan tulin ajatelleeksi näitä kuolemansyntejä tänään sen jälkeen, kun kuulin vierestä kampaamon asiakkaan päivittelevän lapsettomuushoitoja ja kansainvälistä adoptiota. Kyseinen noin 60-vuotias rouvashenkilö oli sitä mieltä, että ihmisten pitäisi hyväksyä lapsettomuutensa eikä olettaa, että jokaisella olisi joku mystinen oikeus lapseen. Ylipäätään hänestä tuntui, että lapsista on tullut identiteetin rakentamiseen tarkoitettu tuote, jollainen hankitaan rahalla, jos ei sitä ilmaiseksi saada.

Kommentit vetivät hiljaiseksi kaikki lähiympäristössä istuvat, niin työntekijät kuin asiakkaatkin, eikä keskustelu jatkunut. Jäin kuitenkin miettimään, mitä tuohon olisi ylipäätään voinut kommentoida. On varmasti aivan totta, että 99% äidiksi tulevista kokee äitiyden rakentavan identiteettiään erittäin merkittävällä  (usein myös toivotulla ja odotetulla) tavalla. Kai jokainen elämänkokemus rakentaa identiteettiä jollain tavalla? Onko väärin haluta jotain sellaista, josta olettaa saavansa itselleen suurta merkitystä elämään? Mitä väärää siinä on?

Ehkä rouvan mielestä oli väärin olettaa, että vanhemmuus olisi jonkinlainen ihmisoikeus? Ehkäpä hän tarkoitti, että meidän pitäisi olla nöyrempiä ja tyytyä siihen, mitä « itsestään » (luonnollisesti? ansiosta?) saamme. Äkkiseltään tuntuisi siltä, että olisi kuitenkin aika vaikeaa elää pyrkimättä millään tavoin saavuttamaan sellaista, jota haluaa tai tekemättä mitään saavuttaakseen unelmansa (tai ehkä unelmoiminenkin on väärin?).

Vakavasti puhuen minusta välillä tuntuu, että lapsen haluaminen niin hirveästi on oikeastikin jonkinlainen synti. Halutessani lasta epätoivoisen, tukahduttavan paljon olen hukannut elämästäni jos nyt en vuosia niin ainakin kuukausia lamaantuneena pateettisesti märehtimään sitä, etten saa, mitä haluan. Eikö se ole väärin sekä itseäni että kanssaihmisiäni kohtaan?

Kovin kivalta ei totisesti tunnu ajatella, että se ajoittain kaiken alleen peittävä haluaminen, joka minua on kalvanut jo niin monta vuotta, etten edes enää laske niitä, on sisältänyt vuosien varrella vaihtelevat määrät

-ylpeyttä (meidän parisuhteemme on kestänyt koettelemukset, joihin monella muulla pariskunnalla ei koskaan olisi kanttia edes ryhtyä) ja turhamaisuutta (halusimmehan aivan aluksi nimenomaan biologisen lapsen, enkä keksi siihen muita kuin turhamaisia syitä),

-kateutta (kaikkia niitä kohtaa, jotka saavat olla äitejä ja jotka tuntuvat saavuttaneen niin helposti kaiken sen, jota minä en saa, vaikka kärsin kuinka),

-vihaa (jos nyt ei aivan jokaista raskaana olevaa naista kohtaan niin joka toista… ja ainakin niitä, jotka jatkuvasti sivelevät mahojaan ja hymyilevät. Eniten olen kuitenkin vihannut itseäni),

-laiskuutta (henkistä laiskuutta, kun emme alusta saakka vaivautuneet miettimään (uskaltaneet miettiä?) ja pohtimaan oikeita motiivejamme, kun emme uskaltaneet katsoa tosiasioita silmiin ja perustella ratkaisujamme itsellemme niiden oikeilla syillä; fyysistä laiskuutta: "minulla on oikeus levätä ja olla tekemättä mitään, koska minulla on niin vaikeaa"),

-ahneutta (koska minäminäminä haluan itselleni sen, mitä muillakin on),

-kohtuuttomuutta (niitä kohtaan, joiden hyvää tarkoittavia kommentteja ja lohdutusta en ole suostunut omassa tuskassani kieriskellessäni ottamaan vastaan, puhumattakaan kaikista niistä ystävistä, joita olen kohtuuttomasti raskauttanut omilla ongelmillani ja joiden ongelmia en ole itse jaksanut kuunnella)

ja varmaan (ainakin hoivaamisen, kaikkensa antamisen, äidillisen uhrautumisen ja läheisyyden) himoakin.


Oloni ei olekaan enää kovin ylevä. Tarkemmin ajatellen taidan lähteä tästä laulamaan psalmeja…


P.S. Eikös sen kasteen voisi uusia? Jos lupaa tehdä parannuksen?