Tänään nousin aamulla vähän ennen kuutta, kun R oli lähdössä leirille, ja ah mikä yllätys odottikaan ulkona: yöllä oli satanut lunta! Tästä iloisesta uutisesta huolimatta palasin unten maille vielä muutamaksi tunniksi :-) ennen kuin hypin aamutohveleissani ulos kameran kanssa:

1034824.jpg

1034817.jpg  1034815.jpg

Tukevan aamiaisen jälkeen reippailin puolilta päivin ystävän luokse käymään. Ilma oli kuulas ja yllättävän talvinen, sillä ilokseni lumi ei sulanutkaan saman tien pois, vaikka aurinkokin välillä paistoi. Pakenin yksinäistä ja ennen kaikkea sotkuista kotia todella mielelläni : meillä ei oltu (taaskaan) pariin viikkoon siivottu, ja kun R oli koko päivän poissa, tuntui ikävästi siltä, että minä olisin muka ollut joutava siivoamaan... Muutaman tunnin läpätys ja kahvittelu saivat ajatukset tehokkaasti pois muistakin ikävistä asioista, ja kävelymatkalla takaisin tuntui siltä, että ehkä jaksaisin sittenkin jopa siivota.

Kotiin päästyäni pistin tuumasta toimeksi: siivosin koko huushollin rokin soidessa taustalla ja leivoin vielä leipää kaupan päälle. Kun R tuli uupuneena (yhtä vyöarvoa korkeampana) takaisin illalla, takassa oli tuli ja tuore ruisleipä tuoksui.

1034826.jpg

Takan henkikin naureskeli tyytyväisenä:

1034810.jpg

Äidin tilanteen takia olo on viime aikoina ollut kuin neulatyynyllä: tietoisuus syövästä on kuin ahdistava, pistelevä ja ärsyttävä kipu, johon ei voi tottua (tai johon tottumista pelkää?) ja joka tulee pintaan heti, kun on yhtään aikaa ajatella. Sekin ahdistaa, että tämä tilanne vain jatkuu tällaisena, suuria muutoksia ei ole luvassa.

1034820.jpg

Huomenna olen menossa tapaamaan toista ystävää, jolla on pieni vauva. Olen tässä jo pidemmänkin aikaa keksinyt syitä, miksi en ehdi käydä hänen luonaan... en vain oikein kestäisi nähdä häntä lapsineen. Mikä siinä on, että vaikka useimpien ihmisten lapset eivät herätä minussa enää mitään kateutta tai katkeruutta, on silti joitakin ihmisiä, joiden tapaaminen on todella vaikeaa? Nyt lupasin mennä ja aion pakottaa itseni sinne vaikka mikä olisi. Hupaisaa silti, että samainen ystävä laittoi jo treffit sovittuamme vielä viestin, että "et kai tule tapaamaan minua vain säälistä?"  Näinkin kauas voi näköjään toisen maailmasta päästä, vaikka tuntee hyvin ja tietää taustat... mikään ei liene sääliä kauempana omista fiiliksistäni häntä ja hänen lapsionneaan kohtaan.


P.S. Edellisen postauksen kommenteissa kerroin, että chilini rakastavat kirkasvalolamppua.. viimeiset paprikat punastuivat komeasti vain parin valoshown jälkeen. Olin ajatellut korjata kypsyneet hedelmät ja heittää kasviparan sitten törkeästi kompostiin. Chili päätti kuitenkin toisin: nyt se yhtäkkiä kukkii!