Olen nyt pakannut tavarani, matkalaukku painaa vajaat 19 kiloa, reppu vähän alle 10 (siellä on tietokone) ja minä itse hitusen :-) enemmän... Huomenna asuntoomme muuttaa vuokralainen kesäksi ja minä lähden Helsinkiin ennen varsinaista lähtöä keskiviikkona.

Viimeiset pari viikkoa olen tehnyt apinan raivolla töitä, että saisin hoidettua kaiken sellaisen, mitä varten täytyy olla työpaikalla läsnä. Eilen siivoisin työhuoneeni, laitoin oveen lapun Matkoilla, paikalla jälleen 15.8. (teki mieli laittaa sana jälleen lainausmerkkeihin, mutta vastustin kiusausta:) ja poistuin ristiriitaisin tuntein paikalta. Takaraivossa jyskyttää yhä pelko siitä, että olen unohtanut tehdä jotain, mitä en Chilestä käsin pystykään tekemään, mutta sille en tässä vaiheessa voi enää mitään. Olen ladannut muistitikut täyteen töitä, kopioinut puolenkymmentä kirjaa mukaan (otan mukaan kopiot ensinnäkin siksi, etten esim varkauden sattuessa kohdalle hävitä yliopiston kirjoja ja toiseksi siksi, ettei minun tarvitse kantaa materiaalia takaisin) ja tehnyt työlistan.

Monet tuttavat ja kollegat ovat ensin sanoneet olevansa kateellisia matkastamme, mutta kateus on näyttänyt kummasti haihtuvan, kun mainitsen, että olemme menossa talveen, emme kesään... No, eipä itseänikään kyllä erityisemmin houkuta se, että sisällä asunnossa on R:n kokemusten mukaan öisin (jolloin kaasulämmitin ei ole päällä) vain muutama aste lämmintä. Meillä on kuitenkin mukana villasukkia, lämpöpulloja ja lämpimiä vaatteita, joilla varmaan pärjäämme ankeissakin oloissa. Minulle tärkeintä on se, että pääsen elämään itselleni täysin tuntemattoman maan arkea, oli siellä sitten millainen sää hyvänsä.

Kun muutimme tähän asuntoon reilut kaksi vuotta sitten, kuvittelimme, että viimeistään saman vuoden loppuun mennessä perheemme olisi jo kasvanut uudella jäsenellä. Aivan niin tässä ei käynyt, ja aina, kun jostain tulee mieleen, kuinka kauan olemme jo tässä asuneet, muistan sen parin vuoden takaisen, toiveikkaan ja melkein riehakkaankin ajatuksen, että remontoimme tässä kotia meitä kahta isommalle perheelle. Koko ajatus tuntuu nyt aivan absurdilta, ja vaikka odotamme ja toivomme lasta edelleen joka päivä, odotuksessamme on nykyään pessimistinen pohjavire. Suojelemme itseämme liian konkreettisilta odotuksilta, emmekä uskalla enää toivoa kamalan kovasti.

Etiopiasta on tänä keväänä tullut lapsitieto jo yhdelle sellaisellekin perheelle, jonka paperit lähtivät meidän kanssamme samaan aikaan. Se ei tarkoita sitä, että olisimme mitenkään seuraavana vuorossa, mutta toisaalta se saattaa tarkoittaa, ettei ole ainakaan aivan mahdotonta, etteikö meidänkin papereihimme jo vilkuiltaisi, kun seuraaville lapsille valitaan perhettä. Jos nyt kaikkien odotusten vastaisesti kävisi niin uskomaton tuuri, että saisimme lapsitiedon Chilessä ollessamme, kiitäisimme tietenkin viivana kotiin!

Kauas lähtemisessä on se hyvä puoli, että saa konkreettisesti etäisyyttä omaan arkeensa. Meille tämä kevät ja koko viime vuosi on ollut henkisesti raskasta aikaa, ja juuri nyt tuntuu hyvältä saada muutama tuhat kilometriä tämän paikallaan junnaavan arkielämän, yhä vain lasta odottavan kodin ja itsemme väliin.

 

 

 

P.S. Olen tässä miettinyt, jatkanko tämän blogin kirjoittamista matkan aikana. Blogimaailma on muuttunut jotenkin apaattiseksi: ne, jotka bloggaavat, päivittävät yhä harvemmin, ja lukijat kommentoivat hirveän vähän. Kirjoittamisen motivaationi hiipuu, kun tuntuu siltä, ettei kukaan lue ajatuksiani. Katsotaan nyt, miten tässä käy ja millaiset kirjoitushalut minulla siellä sitten on.

EDIT 17.5. Kiitos kommentoijille, laitamme asian harkintaan! Alla matkaseurueeni: