Uusimmassa L'EXPRESS -lehdessä (24/11/2005) on mielenkiintoinen artikkeli kahdesta adoptioaiheisen kirjan kirjoittaneesta. Ensimmäinen on Evelyne Pisier, joka kirjassaan Question de l'âge kirjoittaa vaikeuksistaan adoptioäitinä. Toinen, Barbara Monestier, on 4,5 -vuotiaana Chilestä Ranskaan adoptoitu opiskelija, jonka kirja Dis merci! kertoo hänen vaikeuksistaan rakastaa adoptiovanhempiaan "normaalisti".

Artikkelissa BM toteaa, että adoptiovanhemmille suurin vanhempi-lapsi -suhdetta traumatisoiva asia on tieto lapsen taustasta ja siihen sisältyvästä hylkäämiskokemuksesta. Kukaan ei sen sijaan uskalla myöntää, että lapselle itselleen sitäkin kauheampi kokemus saattaa olla adoptoiduksi tuleminen. Kuulostaa hirveältä (varsinkin tulevan adoptioäidin korvaan), mutta ymmärrän, että melkein viisivuotiaalle näin varmasti todella voi olla. BM adoptoitiin sijaisperheestä, jonne hän luuli voivansa jäädä, eikä hänelle kerrottu, että ulkomaalainen pariskunta, joka tuli käymään, veisi hänet mennessään.

BM:n suurin trauma on se, että hän on aina kokenut olevansa kiitollisuudenvelassa adoptiovanhemmilleen, ja kokenut sitäkin huonompaa omaatuntoa, koska ei olisi halunnut jäädä Ranskaan. Hänen mielestään adoptiovanhemmat tekevät usein sen virheen, että he luulevat parantavansa maailmaa ottamalla köyhän maan lapsen hoiviinsa, halusi lapsi sitä tai ei, ja vielä suuremman virheen, jos odottavat lapselta kiitollisuutta, edes rivien välissä. BM peräänkuuluttaa adoptioneuvontaa ja vertaistukea vanhemmille ennen adoptiota (ilmeisesti Ranskassa ei ainakaan hänen lapsuudessaan sellaista ollut). EP taas on sitä mieltä, etteivät vanhemmat tarvitse sen enempää valmennusta kuin biologiset vanhemmatkaan, ja että osa adoptioista epäonnistuu vääjäämättä -niinkuin osa biologisista lapsistakin päätyy huostaanotettaviksi.

BM:n mielestä adoptoitu lapsi kapinoi väistämättä murrosiässä eri tavoin kuin vanhempiensa biologinen lapsi. Adoptoidulla lapsella on aina ongelmatilanteessa mahdollisuus uppoutua fantasiamaailmaan, joka alkaa: jos minua ei olisi adoptoitu/jos olisin saanut jäädä biologisten vanhempieni luokse... Sen lisäksi he kapinoivat tässä ja nyt -maailmassaan "normaalin" murrosikäisen tavoin. Tähän ei BM:n mielestä voi valmistaa sen paremmin lasta kun vanhempiakaan; ainoa lääke on avoimuus joka suhteessa, eikä sekään välttämättä auta.

BM on katkera adoptiovanhemmilleen myös siitä, etteivät he olleet kertoneet hänelle yrittäneensä ennen adoptiota saada biologista lasta. Hänelle oli kerrottu, että hänen vanhempansa adoptoivat, koska halusivat pelastaa pienen, köyhän ja orvon lapsen. Näin hänelle oli muodostunut sellainen käsitys itsestään, että tuo orpous oli se piirre ja vamma, jonka takia hänet oli valittu juuri tähän perheeseen. Hän on sitä mieltä, että jos hän olisi tiennyt, että (yhtä suuri) syy adoptioon oli vanhempien hedelmättömyys, hän ei olisi kokenut orpouttaan samalla tavalla henkilökohtaiseksi vammakseen, vaan pikemminkin asiaksi, joka teki mahdolliseksi sen, että hän saattoi 'pelastaa' vanhempansa lapsettomuudelta.

Sekä EP että BM toteavat, että sanoivat ihmiset mitä tahansa, adoptio ei ole koskaan luonnollinen tapa saada lapsia tai tulla toisen lapseksi. Avoimuus ja suora puhe, joka on molempien mielestä kaiken A ja O, ei kuitenkaan kaikissa tilanteissa auta. EP:n kokemus on se, että jos lapselle kertoo, että adoptoi, koska oli hedelmätön, lapsi voi halutessaan aina kääntää senkin vanhempia vastaan: ai te adoptoitte mut koska ette saaneet oikeaa, omaa lasta? Olin siis toiseksi paras vaihtoehto? Sekä EP että BM ovat sitä mieltä, ettei adoptiovanhempien tai -lasten ylipäätään pidä kuvitella, että heidän suhteensa on samanlainen kun biologisen lapsen ja vanhemman välinen suhde (parhaimmillaan). Adoptiovanhempien pitäisi myös olla valmiita myöntämään, ennen kaikkea itselleen, etteivät he voi auttaa lastaan tässä asiassa, eivätkä antaa lapselle mitään puuttuvan (biologisen) siteen tilalle. [Luulen, että ymmärrän nyt Anu M:n kommentin lapsentekoillassa; hänhän sanoi, että adoptioäidin pitäisi tajuta, ettei voi antaa lapselleen yhtään mitään.]

BM määrittelee adoption "sovintoyritykseksi kahden kärsimyksen [hylkäämisen ja lapsettomuuden] välillä, joka melkein aina on tuomittu epäonnistumaan". Ei kuulosta kovin auvoiselta. EP:n mielestä on normaalia, että kaikki adoptiot eivät onnistu, epäonnistuuhan kiintymyssuhteen muodostuminen joskus biologistenkin lapsen ja vanhempien välillä. Sekä EP että BM ovat sitä mieltä, että viimeistään aikuisena adoptiolapsen suhde varsinkin adoptioäitiin usein huononee, ja vastaavasti suhde isään paranee. Kummankin mielestä on lähes väistämätöntä, että nimenomaan adoptioäiti joutuu kärsimään murrosiän ja kiintymyssuhteen karikoissa. [Tämän olen muuten nähnyt käytännössä lapsuuden perheessäni; kaikilla kolmella ei-biosisaruksellani on ehdottomasti läheisemmät suhteet isääni kuin äitiini.]

Artikkelin luettuani olin hieman yllättynyt siitä, että molemmat kirjailijat kannattavat edelleen kansainvälistä(kin) adoptiota. Kai tässä pitää sitten ruveta valmistautumaan ottamaan paskaa niskaan? Tai oikeastaan ei, siihenhän ei voi kuulemma edes valmistautua...