Leikitäänkö ajatusleikkiä? Olet nuori äiti, jolla on sylissään pieni, suloinen vauva. Vaikka vauva joskus itkee ja olet usein kuolemanväsynyt, olet onnellinen, sillä lapsiperhe on se, mitä olet aina halunnut, niin kauan kun muistat.

 


Kuvittele nyt, että lapsesi kuolee. Naps. Jostain syystä et koskaan saa haudata lastasi etkä pitää suruaikaa. Et myöskään saa tietää, miksi lapsi kuoli. Kerrot kuitenkin siitä läheisillesi, jotka ovat pahoillaan, mutta lisäävät, että ainahan voit saada toisen lapsen, joka ei kuole.


Kuvittele nyt, että tämä tapahtuu monta kertaa peräkkäin. Joka kerta, kun päätät vielä yrittää saada lapsen, maksat siitä 2000 euroa; jos rahaa ei ole, lainaat.

Kun toinen lapsesi kuolee, huomaat, etteivät ihmiset tiedä mitä sanoa, kun kerrot heille suru-uutisen. Ehkä niin oli jo ensimmäisellä kerralla? Et muista, koska ensimmäinen suru oli niin suuri shokki, ette oikeastaan tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui. Nyt kuitenkin huomaat, että monet ihmiset ratkaisevat ongelman olemalla sanomatta mitään. Jos et olisi niin tolaltasi surusta ja järkytyksestä, ajattelisit, että se on ymmärrettävää. Koska kuitenkin olet itse suunniltasi surusta, käyttäydyt ymmärtämättömästi ja loukkaannut. Otat itseesi myös, kun serkkusi, joka on juuri synnyttänyt toisen lapsensa, ei vastaa viestiisi, ja kun veljesi, jonka tapaat kaksi päivää myöhemmin, ei ota asiaa puheeksi lainkaan ja on kovin kiireinen.

 


Seuraavalla kerralla et itsekään reagoi enää samalla tavalla, sillä sinä olet muuttunut: et enää ole oma, optimistinen itsesi, et uskaltanut enää toivoa niin kovasti, ettei sattuisi niin paljon, jos lapsi taas kuolee. Päätät siis olla kertomatta kenellekään, koska ajattelet, että kuolema sattuu vähemmän, kun et kerro siitä muille. Niin ei kuitenkaan käy. Sen lisäksi, että jakamaton suru onkin yllättäen suurempi ja meinaat pakahtua siihen, koet epäreiluksi myös sen, ettei kukaan läheisesi huomaa, että teillä menee huonosti eikä siksi kysy mitään.


Neljännellä kerralla päätätte vaihtaa strategiaa: kerrotte kaikille ystäville ja sukulaisille, että aiotte yrittää vielä saada lapsen, joka ei kuole, ja että toivotte heidän olevan mukana kannustamassa. Ystävät ja sukulaiset ilahtuvat ja lupaavat totta kai kannustaa ja auttaa minkä voivat. Et kuitenkaan voi olla huomaamatta, että he välttävät puhumista aikaisemmin kuolleista lapsista, eivätkä pian keksi mitään sanomista, kun purat heille pelkoasi. Sinusta tuntuu, että he sen sijaan mitätöivät tunteesi: höpö höpö, kyllä se tällä kertaa onnistuu, älä nyt maalaa piruja seinille, kyllä teitä vielä onnistaa! Ainahan voitte adoptoida!


Kun neljäskin lapsi kuolee, et mahda mitään sille, että itket katkerasti joka kerta nähdessäsi raskaana olevan naisen tai kuullessasi työkaverin jäävän äitiyslomalle. Eniten sinua satuttaa, kun raskauttaan kukoistava sisaresi ei kommentoi suruanne lainkaan, vaikka tiedät hänen tietävän siitä. Vielä katkerammin itket, kun huomaat, ettei paras ystäväsi vastaa mitään tekstiviestiin, jossa kerrot kuolemasta, eikö hänkään välitä? Vanhempasikaan eivät enää kysy, miten pärjäilet surun kanssa, sillä nyt tärkeämpää on toisen veljesi suloinen vauva, joka on valtavan ihana ja erittäin elävä.


Sinusta on tullut kohtuuton, loukkaat ihmisiä osoittamalla heille, etteivät he ymmärrä sinua etkä peitä tunteitasi, kun joku sanoo jotain loukkaavaa. Alat inhota itseäsi, koska olet kateellinen, katkera ja ilkeä. Haluat pahaa pienten lasten onnellisille äideille, sillä et näe heissä muuta kun sen, mitä et itsellesi saa. Nämä tunteet hallitsevat sinua yhtäkkiä niin voimakkaasti, ettet pysty ajattelemaan enää järkevästi.


Yrität kaikkesi olla enää haluamatta lasta. Yrität olla kiitollinen siitä onnesta, jota sinulla on, muttet onnistu siinä kuin hetkittäin. Koska et jaksa enää aiheuttaa väkinäisiä tilanteita ja noloja hiljaisia hetkiä, et enää puhu lapsistasi, mutta he ovat mielessäsi joka aamu, päivä ja ilta. Läheisesi luulevat sinun päässeen surustasi ohi, ja ovat entistä helpottuneemmin puhumatta asiasta. Et halua enää nähdä heitä, sillä et osaa olla tulkitsematta heidän käytöstään ymmärtämättömyydeksi ja podet siitäkin huonoa omaatuntoa. Kaikki voimasi menevät itseinhoon ja suremiseen, jota et enää jaa kenenkään kanssa. Haluat lakata olemasta sellainen kuin olet, haluat lakata kuulemasta ja näkemästä ja reagoimasta. Pahinta on se, että haluat edelleen lapsen, vaikka tiedät, että juuri sinä et koskaan tule saamaan muita kuin kuolleita lapsia.


Anteeksi, että pyysin teidät mukaan tähän tyhmään leikkiin joka ei ole yhtään kivaa eikä sitä paitsi koskaan lopu.

 

Ei teidän ole pakko leikkiä.

 

Eikä se edes ole totta. Anteeksi, minä valehtelin. Ei meillä ole koskaan ollut vauvaa. Yksikään lapsistamme ei ole koskaan päässyt oikeasti syliin asti. Ei meillä oikeasti ole mitään surtavaa, kukaan ei ole kuollut koska mitään elävää ei koskaan ole ollut.


Anteeksi kaikki te läheisemme, kun emme ottaneet huomioon, miten turhauttavaa teille varmaan on olla jatkuvasti henkisenä tukena ja osoittaa myötätuntoa niin monta kertaa peräkkäin ja aina samasta asiasta. Anteeksi kun loukkaannuimme, kun ette reagoineet suruumme. Kyllähän meidän pitäisi muistaa tai vähintäänkin arvata, että olette pahoillanne puolestamme. Suokaa anteeksi, että odotimme teiltä reaktiota silloinkin, kun teillä itsellänne oli niin suloinen vauva, ymmärrämme nyt, että siitä olisi saattanut seurata vaivautunut hiljaisuus tai –hui kauhistus- olisitte saattaneet sanoa tahtomattanne jotain, joka olisikin loukannut meitä. Silloinhan teille olisi voinut tulla lisäksi huono omatunto tai jopa riittämättömyyden tunne, vaikkei sellaiseen ole mitään syytä. Anteeksi, että syyllistimme teitä alkamalla itkeä kun kuulimme vauvauutisenne ja pilasimme tunnelman varpajaisissa kieltäytymällä kummiudesta. Anteeksi, ettemme ymmärtäneet, että olemalla hiljaa tarkoititte paljon hyvää. Meidän olisi pitänyt tajuta, että jossain kaukana taustalla välitätte kyllä. Antakaa anteeksi, ettemme tajunneet, että suru menee itsestään pois, jos siitä ei koskaan puhu. Anteeksi, ettemme jaksa asianmukaisesti riemuita siitä, ettei jalkojamme ole amputoitu eikä meillä ole lepraa.