Tänään aamulla tajusin, että jo jonkin aikaa koko ajatus tulevasta lapsesta on tuntunut äärimmäisen utopistiselta, niin kaukaiselta, ettei koko ajatusta oikeastaan edes ole. Emme me mitään lasta enää odota. Entinen mielikuvalapsi kuoli pois, eikä uutta ole tullut tilalle. Ei kukaan jaksa odottaa ja toivoa vuodesta toiseen varsinkaan, kun mitään muuta kuin takaiskuja ei koskaan tapahdu.

Kun remppasimme makuuhuonetta ainoa, joka mainitsi tulevan lapsemme oli äiti. Me katselimme toisiamme hämmentyneinä ja mietimme varmaan samaa: niin joo, toi tosiaan vielä uskoo, että meille joskus tulee muka lapsi. Meistä kumpikaan ei enää jaksa uskoa, että tästä ikinä tulee mitään, koitamme vain unohtaa koko asian ja elää päivän kerrallaan.

Soitin palveluntarjoajalle eilen, eivätkä paperimme ole kuulemma vieläkään liikahtaneet mihinkään. Ei tuntunut miltään. Näinhän tämä meillä menee.