... kai
tiedätte laulun Koiranheisipuu? Kertosäkeessä lauletaan muun muassa
että 'koiranheisipuusta jo kukat kuihtuvat, eivät rinnastain tunteet
kuumat, polttavat". Nyt kun olemme aloittaneet adptioprosessin, tuntuu
siltä, etten saisi enää osoittaa surevani kuolleita biolapsiamme. En
itsekään haluaisi surra enää, mutta suren heitä silti melkein joka
päivä, eikä raskaana oleva nainen tai lapsiperhe voi kulkea ohitseni
ilman, että pieni surun haamu viiltää rintaani.
En uskalla kuitenkaan puhua tästä ulkopuolisille. Pelkään
(vainoharhaisena?) kommentteja tyyliin: No etkö sä sitten haluakaan
adoptoida? Kaikkein vähiten uskaltaisin puhua tästä adoptioneuvonnassa,
vaikka minusta nimenomaan siellä siitä pitäisi voida puhua. Jotenkin
tuntuu siltä, että siellä on annettava itsestään vahva, reipas ja
tasapainoinen kuva; jos osoitamme, että edelleen suremme kuolleita
lapsiamme, ajatteleeko neuvoja, ettemme olekaan valmiit adoptoimaan?
Kun kerroimme naimisiinmenomme yhteydessä ihmisille adoptiosta, tuntui
siltä, että monet ottivat tiedon helpottuneina vastaan. On varmasti
helpompi olla kanssamme tekemisissä, kun emme aina vain sure ja ole
masentuneita, mutta ei se noin vaan mene ohi, ei vaikka todella sitä
haluaisimme -ja vaikka todella haluamme myös adoptoida lapsen.
keskiviikko, 19. lokakuu 2005