... kai tiedätte laulun Koiranheisipuu? Kertosäkeessä lauletaan muun muassa että 'koiranheisipuusta jo kukat kuihtuvat, eivät rinnastain tunteet kuumat, polttavat". Nyt kun olemme aloittaneet adptioprosessin, tuntuu siltä, etten saisi enää osoittaa surevani kuolleita biolapsiamme. En itsekään haluaisi surra enää, mutta suren heitä silti melkein joka päivä, eikä raskaana oleva nainen tai lapsiperhe voi kulkea ohitseni ilman, että pieni surun haamu viiltää rintaani.

En uskalla kuitenkaan puhua tästä ulkopuolisille. Pelkään (vainoharhaisena?) kommentteja tyyliin: No etkö sä sitten haluakaan adoptoida? Kaikkein vähiten uskaltaisin puhua tästä adoptioneuvonnassa, vaikka minusta nimenomaan siellä siitä pitäisi voida puhua. Jotenkin tuntuu siltä, että siellä on annettava itsestään vahva, reipas ja tasapainoinen kuva; jos osoitamme, että edelleen suremme kuolleita lapsiamme, ajatteleeko neuvoja, ettemme olekaan valmiit adoptoimaan?

Kun kerroimme naimisiinmenomme yhteydessä ihmisille adoptiosta, tuntui siltä, että monet ottivat tiedon helpottuneina vastaan. On varmasti helpompi olla kanssamme tekemisissä, kun emme aina vain sure ja ole masentuneita, mutta ei se noin vaan mene ohi, ei vaikka todella sitä haluaisimme -ja vaikka todella haluamme myös adoptoida lapsen.