Adoptiomatka kirjoittaa sammakoista, joita adoptoivan ympärillä satelee (Miksette adoptoi kahta lasta kerralla, eikö lapsi olisi kannattanut adoptoida Suomesta niin se ei olisi niin eri näköinen, ja biolapsi tulee todennäköisesti vahingossa nyt, kun ette enää stressaa…). Em. blogin kommenttiosastolla joukko äitejä puolestaan ihmettelee, mitä meille lapsettomille tai adoptoiville sitten saa oikein sanoa, kun loukkaannumme niin herkästi toisten sanomisista.

Miksiköhän niin monien (huom! ei kaikkien!) lapsia saaneiden tuntuu olevan niin takkuista ymmärtää lapsettomuudesta kärsiviä? Jos olisin ilkeä, mieleeni tulisi, että sitä, mitä on helpolla saanut, ei osaa arvostaa. En kuitenkaan ajattele näin. Juuri siksi odottaisin äideiltä herkkyyttä tässä asiassa.

On totta, että monet adoptioprosessissa olevat ovat herkkänahkaisia lapsettomuuden suhteen. Se on minun mielestäni aivan luonnollista, mehän olemme yhä lapsettomia! Adoptioprosessi on lyhimmilläänkin tsiljoona kertaa pidempi kuin raskaus ja vaatii joskus kohtuuttomalta tuntuvan määrän kärsivällisyyttä. Ja kun asia on arka, on aivan totta, että sanoittepa mitä hyvänsä, joku voi aina loukkaantua.

Suurin osa tulevista adoptioäideistä innostuu lukemaan ja tutkimaan kaikkea adoptioaiheista, aikaa kun totisesti on. Ainakin itse olen myös innokas vastaamaan adoptiota koskeviin kysymyksiin. Niin kuin mistä tahansa asiasta keneltä tahansa kyseltäessä, kannattaa kuitenkin miettiä, mitä kysyy ja millä tavalla. Enkä nyt tarkoita sitä (erittäin yleistä) tapaa verrata adoptiolapsia ja omia lapsia tai adoptiovanhempia ja oikeita vanhempia. Tarkoitan tietoista kyseenalaistamista ja negatiivisia olettamuksia. Tuskin menette kysymään tuoreelta bioäidiltä, onko lapsi varmasti täysin terve ja ovatko he varmoja, ettei sille tule kehitysviivästymää? Erityisesti kiintymyssuhteemme tulevaan adoptiolapseen (kuten kenen tahansa vanhemman kiintymyssuhde lapseensa) on henkilökohtainen asiamme, eikä ole mukavaa, jos sitä pidetään jo etukäteen julkisena arvuuttelun aiheena tyyliin entäs jos et sä sitten tykkääkään siitä lapsesta / mitenköhän pitkään siinä menee ennen kuin se lapsi oikeasti kiintyy teihin.

Mahtaakohan bioäitien sammakoiden pulauttelun osasyy olla siinä, että on vaikea hyväksyä toisenlaista äitiyttä ja varsinkin sitä, että se sisältää paljon sellaista, josta ei tiedä (paljon) mitään, niin äiti kuin itse onkin? Suurin osa meistä adoptioäideistä on ikuisesti sivullisia siinä naisten joukossa, joka vertailee synnytyskipuja, ponnistusvaiheen kestoa tai imetyksen ongelmia. Emme silti tunge iholle selittämään, että eikös olisi kannattanut valita sellainen nopea ja kivuton synnytys, tai tehdä kaksoset, niin saisi nopeammin perheen kokoon...

Jos ei tiedä, kannattaa kysyä. Jos kysyy, kannattaa kysyä oikeasti eikä kertoa kysymykseen verhoiltuna, mitä itse tietää tai luulee tietävänsä adoptioprosessista. Varsinkaan negatiivisia tarinoita en välittäisi kuulla toisteltavan. Joinakin päivinä tuntuu siltä, että (sen lisäksi, että kaikki ihmiset tietävät jonkun, joka on adoptoinut ongelmalapsen tai joka on tullut raskaaksi juuri kun meinasi joutua adoptoimaan) jokaisella on antaa esimerkki törkeistä sosiaalityöntekijöistä, nousseista adoptiomaksuista, pidentyneistä jonoista tai adoptioneuvonnan totaalisesta turhuudesta. Tällaiset kuulopuheet eivät tee kenestäkään alan asiantuntijaa, eikä näitä tapauksia kannata välttämättä rynnätä kertomaan adoptiolasta odottavalle (joka on todennäköisesti kuullut ne jo moneen kertaan).

Kysyjän asenne on tärkein. Ilahdun ilman muuta vilpittömästä kysymyksestä meistä/ minusta/ tulevasta lapsestamme, jos kysyjä ei ole liikkeellä saadakseen lisää yleistysmateriaalia muille leviteltäväksi. Besservisseröinti sen sijaan satuttaa ja saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi ja muita huonommaksi. En suutu, jos minulta kysyy, olemmeko olleet lapsettomuushoidoissa tai yrittäneet saada biolasta. Sen sijaan ärsyynnyn kyllä, jos minulta tiedustellaan, emmekö sitten voi saada omaa lasta. Voitte rauhassa kysyä, pelottaako minua, kun en yhtään tiedä, millainen ja minkä ikäinen lapsi meille aikanaan tulee. Jos sen sijaan kysytte, eikö minua hirvitä, että sillä lapsella voi olla vaikka mitä tauteja tai se voi olla piilevästi vammainen, pinnani kyllä kiristyy.
 
Puhun siis vain itsestäni. Jos olen jotain tästä prosessista oppinut, niin sen, etten enää kuvittele tietäväni, miltä joku asia jostakusta toisesta tuntuu.