Olen viime vuosina ja ei-niin-yllättävää-kyllä varsinkin viime aikoina lueskellut paljon adoptiolapsen sopeutumisesta ja kiinnittymisestä uuteen perheeseensä. En tietenkään vielä ole itse kokenut tällaisia tilanteita, mutta koska niistä kirjoittaminen lapsen tulon jälkeen yksilöisi kaiken liittymään juuri omaan lapseemme, päätin kirjoittaa ajatuksiani tänne nyt.

Osoitan nämä ajatukseni sekä niille teistä, jotka ehkä kyselevät itseltään, eikö ole pienelle lapselle aivan kamalaa, kun hänet siirretään toiselle puolen maailmaa pois kaikesta tutusta, että erityisesti niille, jotka iloitsevat, kuinka onnemme ja toiveemme nyt vihdoin toteutuvat sinä päivänä, kun saamme lapsen syliimme. Koska moni lukija on kertonut haluavansa tietoa adoptiosta ja koska tiedon "saaminen" adoptiovanhemmilta usein päättyy juuri lapsen tuloon, haluan myös raottaa lukijoilleni ovea sinne, mikä meitä ehkä odottaa. Pyydän jo etukäteen anteeksi mahdollista kansanvalistussävyä : en oleta lukijoideni olevan tyhmiä, mutta tiedän, että monilla (esim itselläni aikaisemmin) on lapsen tulosta kotiin käsityksiä, jotka eivät aivan vastaa todellisuutta.

Erityisesti taaperoikäisen lapsen kohdalla siirtyminen uuteen perheeseen mullistaa sekä lapsen että vanhempien elämän totaalisesti. Nyt moni ajattelee, että ainahan lapsen tulo muuttaa kaiken ja lapsi kun lapsi, mutta kyllä repäisy toiseen maahan, perheeseen, kulttuuriin ja kieleen on järkyttävä ja traumaattinen kokemus lapselle, joka 1) jo ymmärtää siirtymisen ja lähtemisen merkityksen, on mahdollisesti kiintynyt senhetkiseen hoitajaansa, mutta joka 2) elää vain ja ainoastaan tätä hetkeä, koska hänen ymmärryksensä ajasta on rajallinen, (=ei osaa luottaa siihen, että kohta/huomenna/tulevaisuudessa helpottaa) ja joka on juuri oppimassa hahmottamaan maailmaa myös kielen avulla (=hätääntyy, kun ei saakaan ympäriltään totuttua kielellistä turvaa).

Meille kaksinoloon ja vapaisiin aikatauluihin tottuneille vanhemmillekin tottuminen siihen, että uusi perheenjäsen tarvitsee todella paitsi ruokaa, hellyyttä ja positiivista huomiota, myös esimerkiksi fyysistä kiinni pitämistä, rauhoittamista tai sylissä kantamista aivan koko ajan eikä välttämättä nuku lainkaan päivän aikana, ei ole aivan helppo nakki huolimatta siitä, että asia olisi etukäteen tiedossa. Mutta meitä on sentään kaksi ja pystymme tukemaan ja ymmärtämään toinen toistamme!

Kirjojen ja elokuvien luomat mielikuvat lastenkodeissa käsiään ojentelevista, rakkaudennälkäisistä ja « omaa kotia » odottavista pikku pilteistä ovat surullista kyllä hyvin harhaanjohtavia. Lapsi, joka ei varhaisessa vauvaiässä saa tarvitsemaansa hoivaa ja turvaa aikuisesta suojelee itseään ensisijaisesti lakkaamalla tavoittelemasta sitä. Lapsi, joka on oppinut, että aikuiset ovat epäluotettavia tai satuttavat, suojautuu välttämällä kaikkea kontaktia aikuisen kanssa ja luottamalla vain itseensä. Kun hylätty lapsi, joka on otettu hoitoon ja joka on vasta vähitellen oppimassa luottamaan hoitajaansa, erotetaan pakolla tästä hoitajasta, on luonnollista, että hän pitää seuraavia hoitajiaan ensin suurimpina vihollisinaan, ei kauan odotettuina omina vanhempinaan.

Pieni lapsi ei osaa odottaa sellaista, mitä ei ole koskaan kokenut. Sen sijaan pienikin lapsi suree menetettyä ihmissuhdetta entiseen hoitajaansa, riippumatta siitä, kuinka köyhissä tai huonoissa oloissa hän on elänyt tai miten hoitaja on häntä kohdellut. Adoptiovanhemman voi olla vaikea kohdata lapsen surua, torjuntaa tai suoranaista vihaa tilanteessa, jossa itse on vuosikausia odottanut vanhemmuutta ja vihdoin toteutuvaa suurta unelmaa lapsesta. Siksi kauan odotetun adoption toteutuminen saattaa olla tuoreille vanhemmillekin shokki ja tilanne, johon on vuosien valmistautumisesta huolimatta vaikea sopeutua.

Meidän vanhempien tehtävänä on kannatella näitä lapsen kokemuksia, osata antaa tunteille ja reaktioille tilaa ja aikaa. Emme voi odottaa lapselta välitöntä kiintymystä meihin, emmekä pitää sitä edellytyksenä omalle kiintymyksellemme lasta kohtaan. Tunteiden kuormittavuutta lisää osaltaan myös suru : suren sitä aikaa, jonka olen lapsemme vauvaiässä "menettänyt", aikaa, jonka olisin halunnut enemmän kuin mitään muuta viettää hänen kanssaan, suojelemassa kaikelta pahalta.

En missään nimessä halua, että ihmiset ympärillämme pitävät tulevaa lastamme ongelmakimppuna, jonka kiintymyssuhdehäiriöt tai regressiovaiheet vain vaikeuttavat elämäämme. En myöskään halua, että meitä säälitään, koska adoptoiminen on niin vaikeaa : me haluamme juuri tätä, tähän olemme valmistautuneet, lapsen saaminen adoption kautta on tähänastisen elämämme suurin onni. Haluamme rakastaa juuri tätä lasta, oli alku sitten kuinka hankalaa tahansa.

Toivon vain, että lähimmäisemme ymmärtäisivät, ettei ole aivan sama, miten lapsemme kanssa toimimme. Lapsen esittely suvulle, kahvilassa istuskelu muiden tuoreiden äitien kanssa, vauvauinnit ja muskarit eivät ole tärkeysjärjestyksessämme ykkösenä. Suuret ihmispaljoudet ja vaihtuvat paikat voivat oikeasti aiheuttaa lapsessa hämmennystä ja viivyttää kiinnittymistä perheeseen : vielä kuukausienkin jälkeen voi olla jotain muuta kuin ylisuojelemista viettää aikaa ihan vain oman perheen kesken.

Tarvitsemme nyt onnea, aikaa, tilaa, luottamusta ja rohkeutta kasvaa perheeksi tyttäremme kanssa. Adoptio virallistettiin Etiopiassa tänään.

P.S. Asiasta kiinnostuneille [ja kirjaston hankinnoista vastaaville...] muutama kirjallisuusvinkki:

Irene Pärssinen-Hentula et al: Matkalla perheeksi – opas adoptiovanhemmille, Pelastakaa Lapset 2008

Mary Hopkins-Best : Toddler Adoption, The Weawer’s Craft, Perspective Press 1996