Anoppi on luonamme vierailulla kolmatta päivää. Kolmatta päivää sekä R
että anoppi ovat hermostuneita ja varpaillaan toistensa jokaisesta
sanasta, minua taas ärsyttää ja raivostuttaa molempien lapsellinen ja
epäkohtelias käytös.
Anoppi
kyseenalaistaa kaiken, mitä R sanoo tai tekee, moittii R:ää joka
käänteessä, ja jos ei moiti, neuvoo koko ajan. Jatkuva haukkuminen käy
kenen tahansa hermoille: No niin tietenkin, noin se R on aina käyttäytynyt, eipä ole mitään oppinut. Jos
ja kun R reagoi kommentteihin olemalla entistäkin jyrkempi
mielipiteissään tai päätöksissään, seuraa lisää räksytystä
herkkänahkaisuudesta ja turhasta itsepäisyydestä. Yleensä kommentit
tulevat kolmannessa persoonassa ja osoitetaan ilmeisesti minulle, joka
en halua yhtyä tämänkaltaiseen sättimiseen ollenkaan. Jos itse erehdyn
anopin läsnäollessa sanomaan R:lle jostain asiasta jotakin, anoppi
yhtyy sanomaani yli-innokkaasti ja haluaa "liittoutua" kanssani R:ää
vastaan, mitä inhoan yli kaiken -ja mille R on täysin allerginen.
R
taas muuttuu äitinsä seurassa äärimmäisen ärsyttäväksi, jankkaavaksi,
huonokäytöksiseksi ja itsepäiseksi. Hän ei missään nimessä halua tehdä
mitään äidin neuvojen mukaan, ärsyyntyy suhteettomasti pienestäkin
moitteesta ja yleensä hankkiutuu nopeasti tekemään jotain muka
tähdellistä jonnekin muualle jättäen minut yksin anopin kanssa. Tämä
välttelystrategia ei erityisemmin minua riemastuta eikä kyllä jää
anopiltakaan huomaamatta: vaikka hän keskittyykin arvostelemaan ja/tai
neuvomaan, hän kuitenkin haluaisi kiihkeästi viettää aikaa poikansa
kanssa.
Puhuimme tästä aamulla, ja R myönsi, että sekä hän
itse että äitinsä ovat juuttuneet 70-luvun kommunikaatioon, jossa
toinen on pikkupoika ja toinen perheenäiti. Tässä asetelmassa
pikkupoika on hämmentynyt, osaamaton ja kömpelö, äiti taas
kaikkitietävä ja aina oikeassa. Valitettavasti pikkupoika ja äiti eivät
ole koskaan tutustuneet toisiinsa, eivätkä kyllä tätä menoa
tutustukaan. Tästä ihmissuhteesta ei nimittäin voi puhua. Siitä pitää
huolen äidin syyllisyydentunto: äiti lähti perheestä R:n ollessa
kahdeksanvuotias.
Näiden kahden hermokimpun välissä seilaan
minä (jossa ei siis tietenkään ole minkäänlaista vikaa!:-). Molemmat
sekä provosoivat että provosoituvat koko ajan, molemmat haluavat kokea
minun olevan heidän puolellaan ja hakevat hyväksyntää. Anoppi ei osaa
puhua R:lle kuin normaalille aikuiselle, minulle kyllä ainakin
osittain, jos R ei ole paikalla. Anoppi ei tiedä meistä tai elämästämme
juuri mitään, mutta ei silti koskaan kysy meiltä, varsinkaan R:ltä,
mitään. Ei kuulumisia, ei adoptioprosessista, ei meistä itsestämme, ei
edes uudesta asunnostamme. Jos kuitenkin kerron niistä, hän on kyllä
kiinnostunut, ja voin kuvitella, että hän kertoo näitä asioita
eteenpäin aivan kuin olisi kuullut ne R:ltä.
Olen
luonnollisesti keittiöpsykologisoinut molemmat osapuolet: anoppi on
traumatisoitunut jouduttuaan (?) hylkäämään lapsensa ja leimaannuttuaan
huonoksi äidiksi, R taas jouduttuaan hylätyksi ja monessa uusperheessä
pompotelluksi, ei-toivotuksi, menneisyydestä muistuttavaksi lapseksi.
Anoppi haluaisi kiihkeästi olla kuin muutkin äidit, tuntea lapsensa ja
olla hänelle läheinen, muttei pysty siihen, koska jotta prosessin voisi
aloittaa, pitäisi ensin tunnustaa (itselleen) olemassa oleva etäisyys
ja se, että on mahdollisesti aiheuttanut omalle lapselleen kärsimyksiä
(niin tuleva adoptiolapsen mummi kuin onkin, anoppini ei kestä
kuullakaan mistään, mikä liittyy kiintymyssuhteeseen tai lapsuuden
traumoihin: yritetty on, reaktio lamaantunut kauhu silmissä ja välitön
perääntyminen tilanteesta). Niinpä hän käyttäytyy kolhosti ja vaatii
huomiota tyyliin: kai sinä nyt omalle äidillesi haet kahvia? Ymmärrettävää kyllä, R reagoi tähän agressiivisesti kieltäytyen olemasta pompoteltavana.
Mietityttää, mitä tilanteen parantamiseksi voisi tehdä. Tuntuu
mahdottomalta puhua asiasta, koska anoppi on kuin säikähtänyt eläin,
jos puhutaan mistään äiti-lapsisuhteeseen viittaavastakaan. Terapiaan
hän ei ikimaailmassa suostuisi: hän oli äärimmäisen vihainen
kuullessaan aikoinaan, että R oli purkanut tuntojaan ammattiauttajalle.
Tämänhetkinen ongelman olemassaolon kieltäminenkään ei tietenkään
suhdetta paranna.
Toivon totisesti, että osaan sitten joskus antaa lapseni kasvaa omanlaisekseen ja hyväksyn itse oman tapani olla äiti.
maanantai, 18. kesäkuu 2007