Anoppi on luonamme vierailulla kolmatta päivää. Kolmatta päivää sekä R että anoppi ovat hermostuneita ja varpaillaan toistensa jokaisesta sanasta, minua taas ärsyttää ja raivostuttaa molempien lapsellinen ja epäkohtelias käytös.

Anoppi kyseenalaistaa kaiken, mitä R sanoo tai tekee, moittii R:ää joka käänteessä, ja jos ei moiti, neuvoo koko ajan. Jatkuva haukkuminen käy kenen tahansa hermoille: No niin tietenkin, noin se R on aina käyttäytynyt, eipä ole mitään oppinut. Jos ja kun R reagoi kommentteihin olemalla entistäkin jyrkempi mielipiteissään tai päätöksissään, seuraa lisää räksytystä herkkänahkaisuudesta ja turhasta itsepäisyydestä. Yleensä kommentit tulevat kolmannessa persoonassa ja osoitetaan ilmeisesti minulle, joka en halua yhtyä tämänkaltaiseen sättimiseen ollenkaan. Jos itse erehdyn anopin läsnäollessa sanomaan R:lle jostain asiasta jotakin, anoppi yhtyy sanomaani yli-innokkaasti ja haluaa "liittoutua" kanssani R:ää vastaan, mitä inhoan yli kaiken -ja mille R on täysin allerginen.

R taas muuttuu äitinsä seurassa äärimmäisen ärsyttäväksi, jankkaavaksi, huonokäytöksiseksi ja itsepäiseksi. Hän ei missään nimessä halua tehdä mitään äidin neuvojen mukaan, ärsyyntyy suhteettomasti pienestäkin moitteesta ja yleensä hankkiutuu nopeasti tekemään jotain muka tähdellistä jonnekin muualle jättäen minut yksin anopin kanssa. Tämä välttelystrategia ei erityisemmin minua riemastuta eikä kyllä jää anopiltakaan huomaamatta: vaikka hän keskittyykin arvostelemaan ja/tai neuvomaan, hän kuitenkin haluaisi kiihkeästi viettää aikaa poikansa kanssa.

Puhuimme tästä aamulla, ja R myönsi, että sekä hän itse että äitinsä ovat juuttuneet 70-luvun kommunikaatioon, jossa toinen on pikkupoika ja toinen perheenäiti. Tässä asetelmassa pikkupoika on hämmentynyt, osaamaton ja kömpelö, äiti taas kaikkitietävä ja aina oikeassa. Valitettavasti pikkupoika ja äiti eivät ole koskaan tutustuneet toisiinsa, eivätkä kyllä tätä menoa tutustukaan. Tästä ihmissuhteesta ei nimittäin voi puhua. Siitä pitää huolen äidin syyllisyydentunto: äiti lähti perheestä R:n ollessa kahdeksanvuotias.

Näiden kahden hermokimpun välissä seilaan minä (jossa ei siis tietenkään ole minkäänlaista vikaa!:-). Molemmat sekä provosoivat että provosoituvat koko ajan, molemmat haluavat kokea minun olevan heidän puolellaan ja hakevat hyväksyntää. Anoppi ei osaa puhua R:lle kuin normaalille aikuiselle, minulle kyllä ainakin osittain, jos R ei ole paikalla. Anoppi ei tiedä meistä tai elämästämme juuri mitään, mutta ei silti koskaan kysy meiltä, varsinkaan R:ltä, mitään. Ei kuulumisia, ei adoptioprosessista, ei meistä itsestämme, ei edes uudesta asunnostamme. Jos kuitenkin kerron niistä, hän on kyllä kiinnostunut, ja voin kuvitella, että hän kertoo näitä asioita eteenpäin aivan kuin olisi kuullut ne R:ltä.

Olen luonnollisesti keittiöpsykologisoinut molemmat osapuolet: anoppi on traumatisoitunut jouduttuaan (?) hylkäämään lapsensa ja leimaannuttuaan huonoksi äidiksi, R taas jouduttuaan hylätyksi ja monessa uusperheessä pompotelluksi, ei-toivotuksi, menneisyydestä muistuttavaksi lapseksi. Anoppi haluaisi kiihkeästi olla kuin muutkin äidit, tuntea lapsensa ja olla hänelle läheinen, muttei pysty siihen, koska jotta prosessin voisi aloittaa, pitäisi ensin tunnustaa (itselleen) olemassa oleva etäisyys ja se, että on mahdollisesti aiheuttanut omalle lapselleen kärsimyksiä (niin tuleva adoptiolapsen mummi kuin onkin, anoppini ei kestä kuullakaan mistään, mikä liittyy kiintymyssuhteeseen tai lapsuuden traumoihin: yritetty on, reaktio lamaantunut kauhu silmissä ja välitön perääntyminen tilanteesta). Niinpä hän käyttäytyy kolhosti ja vaatii huomiota tyyliin: kai sinä nyt omalle äidillesi haet kahvia? Ymmärrettävää kyllä, R reagoi tähän agressiivisesti kieltäytyen olemasta pompoteltavana.

Mietityttää, mitä tilanteen parantamiseksi voisi tehdä. Tuntuu mahdottomalta puhua asiasta, koska anoppi on kuin säikähtänyt eläin, jos puhutaan mistään äiti-lapsisuhteeseen viittaavastakaan. Terapiaan hän ei ikimaailmassa suostuisi: hän oli äärimmäisen vihainen kuullessaan aikoinaan, että R oli purkanut tuntojaan ammattiauttajalle. Tämänhetkinen ongelman olemassaolon kieltäminenkään ei tietenkään suhdetta paranna.

Toivon totisesti, että osaan sitten joskus antaa lapseni kasvaa omanlaisekseen ja hyväksyn itse oman tapani olla äiti.