Pari päivää sitten omia raskausuutisiaan tuonut ystävä halusi tietää prosessimme etenemisestä ja kovasti myötäelää aina vaan pitkittyvässä odotuksessamme. Kun hän kertoi onnellisena, miten heillä heti natsasi ja saman tien surkutteli meitä, jotka joudumme vain odottamaan, odottamaan ja odottamaan, tunteeni olivat hyvin ristiriitaiset. Pystyn kyllä (ihan oikeasti) iloitsemaan tämän ihmisen raskaudesta, ja ymmärrän, että hän todella haluaisi meillekin samaa onnea. En kuitenkaan haluaisi osakseni sääliä. On tietenkin totta, että joudumme odottamaan loputtoman tuntuisesti ilman tietoa prosessin etenemisestä, mutta en minä ainakaan silti haluaisi olla ensisijaisesti säälittävä

Kun puhuimme tästä, ystävämme tuntui joutuvan pienen ahdistuksen valtaan ja koki huonoa omaatuntoa siitä, miten oli asian ilmaissut. Tätä seurasi todella hyvä keskustelu siitä, miten totaalisen erilaista biolapsen odottaminen* on henkisesti verrattuna adoptiolapsen odottamiseen, aivan riippumatta siitä, onko lapsiperheen elämä sitten joskus enemmän tai vähemmän samanlaista molemmissa. Oli tervehdyttävää ja ihanaa kohdata pitkästä aikaa ihminen, joka oikeasti kuunteli.

Kuten adoptiomatka toisaalla niin osuvasti kirjoittaa, on traagista, kuinka paljon konkreettista ahdistusta ja surua adoptioperheen muodostuminen edellyttää. Aina adoption taustalla ei ole biologista lapsettomuutta, mutta ainakin meille se oli sekä molemmille henkilökohtaisesti että parisuhteellemme senastisen elämämme suurin kriisi. Jotta voisimme nyt saada adoptiolapsen, jonkun (naisen) jossain päin maailmaa täytyy  ensin luopua lapsestaan, mikä erittäin todennäköisesti traumatisoi sekä äidin että lapsen loppuiäkseen. Sen jälkeen lapselle etsitään kotia syntymämaassaan, ja vasta, kun hänellä ei ole mitään muuta mahdollisuutta, hänet « vapautetaan » kansainväliseen adoptioon. Me lapsettomuuden myrskyistä toipuvat wannabe-vanhemmat, joiden epävarmaa ja ennustamattoman pitkää odotusta ei yleensä naistenlehtien palstoilla hehkuteta elämän ihanimpana aikana, olemme lapsellemme kirjaimellisesti viimeinen vaihtoehto. On oikeastaan aika hurjaa, että tästä yhtälöstä yleisesti oletetaan syntyvän automaattisen onnellinen lapsiperhe.

Viisas ja ihana R sanoi tähän osuvasti, ettei meidän onnellisuutemme kuitenkaan voi olla riippuvainen jonkun kaukaisen maan byrokraatin tahdista pyöritellä tai olla pyörittelemättä papereita pöydällään. On absurdia ajatella, että meidän onnemme syntyisi myöskään suoraan siitä, että joku jossain hylkää lapsensa, joka sitten päätyy meille. Lapsi, joka meille on tulossa, ansaitsee parempaa ja enemmän kuin sen, että hänen oletetaan muuttavan meidät onnelliseksi. Kaikkein vähiten meidän onnellisuutemme saisi olla niin heiveröistä, että jonkun toisen lapsionni veisi sen meiltä. Siksi emme halua sääliä vaan voimia elää elämäämme ja odotustamme onnellisina.

Joinakin päivinä onnistumme jo aika hyvin.


*) En nyt puutu ollenkaan siihen, millaisia ihmissuhde- tai muita ei-niin-onnellisia tilanteita tai pelkoja raskauteen voi liittyä.