Viime viikkoisen kirjoitukseni kommenteissa velloo keskustelu valkoisen ihon kauneudesta, biologisen äitiyden ylivertaisuudesta ja adoptioperheiden säälittävyydestä. Salanimi sinne jo latasikin aika tyhjentävästi, mutta muutama sana aiheesta vielä:

Jokainen ihminen varmaan kuvittelee oman, ainutkertaisena pitämänsä kokemuksen olevan muiden (=erilaisten) ainutkertaisten kokemusten yläpuolella. Synnytys on epäilemättä ikimuistoista ja raskaus ihanaa, enkä ihmettele, että ne kokeneella on suuria vaikeuksia ymmärtää, että äidiksi voi tulla myös eri tavalla, joka silti on aivan yhtä ihmeellinen ja ainutkertainen*. Ulkopuolisten asenteet eivät onneksi tee adoptioäitiyttä vähemmän arvokkaaksi eikä vertaileminen sellaiseen, mihin ei voi verrata, muuta mitään ylempi- tai alempiarvoiseksi.

Adoptioprosessi on avannut omat silmäni tavalla, jota en olisi osannut vielä muutama vuosi sitten hurjimmissa kuvitelmissanikaan ennustaa. Ajatukseni vanhemmuudesta, rakkaudesta, "luonnollisuudesta", omasta itsestäni ja suhteistani moniin ihmisiin ovat muuttuneet ratkaisevasti. Ei totisesti ole ihme, ettei kuka tahansa pysty noin vain hyppäämään tähän ajatustenjuoksuun mukaan.

Kuten juuri jonkun kolumnistin palstalta luin, ulkonäöllä on elämän alusta sen loppuun saakka enemmän merkitystä kuin on kohteliasta myöntää. Näin on varmasti vielä keskimääräistä enemmän niillä ihmisillä, jotka jo muutenkin pelkäävät joukosta erottumista tai joiden itsetunto on heikko. Asiaan, josta ei tiedä juuri mitään, suhtautuu helposti pelokkaasti ja pelko taas on kätevintä peittää aggressiolla.

Minusta vaaleanpunainen näyttää kamalalta valkoihoisen päällä, ja keltainen sopii vain yhdelle ihmiselle tuhannesta. Useimpien pohjoismaalaisten (itseni mukaan luettuna) hiukset ovat hennot ja päätä pitkin liimautuvat lusut, ripsien ja kulmien onnettomasta värittömyydestä puhumattakaan. Viime viikonloppuna saimme taas ihailla kalmankalpeaa possuihoa neliömetrikaupalla, kun kaupungille lähdettiin yhtäkkisen helteen innoittamina minishortseissa ja straptopeissa. Kuten eräs (ulkomaalainen) kollegani kerran rehellisesti sanoi, keski-ikäinen valkoinen nainen bikineissä on ihan oikeasti useimmiten aika ällöttävän näköinen.

Vaikka ajattelisin näin, en tunne minkäänlaista tarvetta kulkea kertomassa näitä asioita ihmisille. Kauneus on varmasti katsojan silmässä, mutta kaikkea, mitä ajattelee, ei tarvitse pursottaa ulos suodattamatta.

En viitsi pohtia, missä kulkee rasismin ja "oman mielipiteen" välinen ero, mutta toivoisin, ettei kukaan kommenttilootassani enää pyrkisi tahallaan loukkaamaan ketään.

Anteeksi vielä mahdollisille keltaisen ja vaaleanpunaisen ystäville!

 

*) Tässä kohtaa osa lukijoista todennäköisesti ajattelee, että sanon näin vain, koska kiihkeästi haluaisin uskoa siihen itse. Olen viime vuosien aikana huomannut, että ajatus oikeaksi äidiksi tulemisesta vain synnyttämällä istuu (synnyttäneiden) naisten keskuudessa uskomattoman lujassa, niin lujassa, että siitä on vaikea päästä eroon, vaikka asian tiedostaakin. Tiedän tämän kokemuksesta. Onneksi ihminen on oppiva ja kehittyvä eläin! Nykyisin ajattelen niin, että vanhemmuus on syvällinen ihmissuhde, johon tarvitaan alavatsan lihaksistoa tai rintarauhasia enemmän rohkeutta kohdata ja ottaa vastaan toinen ihminen sellaisena kuin hän on, vastuun ottamista ja kantamista, uskallusta rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta sekä oman itsensä rajallisuuden aitoa ymmärtämistä. (Jatkan luetteloa vaikka sitten, kun olen oikea äiti enkä wannabe-besserwisser...)