S herää päiväunilta. Isänsä tuo hänet potalle olohuoneeseen, jossa nukun sohvalla. S saa uskomattoman nauruhepulin minut nähdessään, minä vollaan nähdessäni hepulin… sitten halaillaan. Se melkein pakahduttava onnen tunne, että juuri tämä pieni lapsi tuli juuri meidän luoksemme on joka päivä konkreettisesti läsnä.

Ensimmäiset pari kuukautta pysyttelimme oman kodin rauhassa, emmekä vastaanottaneet juuri vieraitakaan. Tämä rauhoitusaika tuntui olevan S :lle todella tärkeä : alun valikoimaton sosiaalisuus on lähes tyystin hävinnyt. Nykyään S ujoilee tavatessaan vieraita ihmisiä, turvautuu selkeästi yksinomaan meihin ja saattaa jopa kiskaista hatun, huivin tms kasvojensa eteen, jos joku kaupassa tai kadulla ryntää ihailemaan ja flirttailemaan liikaa. Olemme nyt käyneet muutamalla yhden tai kahden yön reissulla kauempana ja voi sitä riemua, jonka kotiin paluu on aiheuttanut! Myös se, että meillä yöpynyt vieras poistuu, aiheuttaa koko asunnon huolellisen tarkastamisen jälkeen helpottuneen riemukkaan hepulin ja kovan halailu- ja sylittelyhimon.

Useimmiten olen suuren osan päivää lapsen kanssa kahden. Tällä en tarkoita sitä, ettemme liikkuisi ihmisten ilmoilla, vaan sitä, että olen suurimman osan ajasta hoitovastuussa. R tekee montaa työtä yhtä aikaa, joskin nyt kesällä ohjelma onneksi vähän vähenee. Olemme silti koko perhe yhdessä varmaan keskimääräistä päivätyössä käyvää pariskuntaa enemmän, mistä myös jaksan olla iloinen.

Sitä luulisi, että lapsiperheen päivät menevät aina samaa rataa, mutta voi hyvänen aika sitä variaation määrää : tuleeko aamulla pottaan sitä ja tätä vai vain sitä, mitä ehdin tehdä lounaaksi ja syödäänkö se ennen päiväunia vai niiden jälkeen, kuinka pitkät aamupäiväunet ovat, ehdimmekö ennen unosia kangaskauppaan/kirpparille ja takaisin, onko isä illalla kotona kylpyaikaan… tästä nautin todella täysillä! Siis siitä, että joka päivä on erilainen ja osaltaan ennakoimaton ja erityisesti siitä, ettei ole mitään suoritusstressiä, mikään asia ei päiväohjelmasta pois jäädessään häiritse yöunta tai kuormita seuraavaa päivää. Voimme todella elää tätä hetkeä ja päivän kerrallaan!

Edellisen kirjoitukseni kommenttilootassa kyseltiin mm., miten kaksiväriseen perheeseemme on suhtauduttu. Useimmiten reaktiot ovat olleet erittäin positiivisia, lasta ihaillaan (ja kosketellaan) yllättävänkin avoimesti. Melko usein kysytään, onko lapsi adoptoitu, varsinkin jos olemme kaikki yhdessä liikkeellä. Muutaman kerran, kun olen ollut yksin S:n kanssa, joku on kommentoinut, että "isä taitaa olla maailmalta" tai että "sulle jätettiin sitten tällainen muisto" (oletuksena ilmeisesti, ettei tummaihoinen mies jäisi perheensä luokse?), mutta yhtään suoranaisen negatiivista kommenttia en ole saanut. Hauskin tapaus oli etnokaupassa, jossa tummaihoinen myyjäsetä katseli minua ja sylissäni olevaa S:ää todella kummissaan ja lopulta kysyi "why are you white?"... kerrankin näin päin! :D

S on kasvanut muutamassa kuukaudessa senttikaupalla (tarkkoja mittoja alkutilanteesta ei ole, mutta vaatekoon perusteella viitisen senttiä) ja oppinut aivan mielettömästi kaikenlaista. En ehdi nyt kirjoittaa tuhatsivuista kertomusta kaikesta siitä*, mitä hämmästyttävän älykäs ( :D :D) lapsemme jo osaa, mutta alun söpö pikku konttailija on kadonnut jonnekin erittäin iloisen, vilkkaan ja (enhän ole maininnut tätä aiemmin ?) maailman suloisimman KÄVELEVÄN pikku tytön tieltä. Suomea S ymmärtää jo todella hyvin ja tuottaakin aika paljon: niin lingvisti kun olenkin, kielen kehitys ja varsinkin passiivinen kielitaito** on hämmästyttänyt minut totaalisesti.

Sen lisäksi, että tyttäremme on kaikin puolin maailman ihanin, hän myös nukkuu edelleen todella hulppeat yö- ja päiväunet, minkä ansiosta minä olen päässyt ompelukoneen kimppuun riemastuttavan paljon. En koskaan ole ollut mikään pukuompelija, mutta ns omasta päästä –ompelu sujuu kohtuullisen hyvin. Niinpä pieniä mekkoja, puseroita, housuja ja sen sellaista on tullut tehtailtua enemmän kuin vuosiin. Ompelu ja muu käsillä tekeminen on muutenkin aivan ihanaa omaa aikaa, jota arvostan erittäin paljon. Myös ruoanlaittoon on ainakin välillä ollut enemmän aikaa, vaikka täytyy kyllä myöntää, että omaa syömistä tulee laiminlyötyä lapsen kustannuksella.

IMG_0145  IMG_0024

IMG_0013

S rakastaa kännyköitä, joilla oli oppinut leikkimään jo Etiopiassa. Omaani en anna leikkiin, mutta tekemäni kangasversio on kovassa käytössä. Luurin puutteessa mikä tahansa esine kelpaa puhehimon iskiessä : erityisesti ruokapöydässä S saattaa aivan pokkana asettaa käden korvalleen ja "vastata puhelimeen" juuri silloin kun seuraavaa lusikallista yritetään tarjoilla jo vähän vastahakoiselle syömärille. Kaupassa S kerran sai kassajonollisen ihmisiä räjähtämään nauruun kiskaisemalla yhtäkkiä ostoskärryjen yhdistämiseen tarkoitetun kettingin korvalleen ja huutamalla "luuriin" miTÄH? Minut hän yllätti kerran totaalisesti nostamalla ilmeenkään värähtämättä kesken vaipanvaihdon jalkateränsä korvaa vasten (tehkäähän perässä…) ja alkamalla pulputtaa... R odottaa jo kauhulla, millaisen puhetulvan äiti ja tytär tuottavat yhteensä, kun S oppii kunnolla suomea :).

Mitään suurta eroahdistusta S ei toistaiseksi ole osoittanut, jos jompi kumpi meistä hetkeksi poistuu. Kerromme hänelle aina, että lähtijä palaa pian, ja uskon, että hän tämän jo ymmärtääkin. Myöskään mustasukkaisuutta S ei ole erityisemmin ilmentänyt, paitsi yhdessä asiassa : pehmopanda Pentti oli ennen minun unikaverini, vaikka nostinkin sen aina ensimmäisenä aamulla S :n sänkyyn (koska S oli siitä kovin kiinnostunut).  Opittuaan nousemaan seisomaan sängyssään ennen kuin olimme hereillä S kuitenkin huomasi, että Pentti oli usein äidin*** kainalossa aamuisin ja alkoi vaatia Pentin itselleen jo illalla ennen nukkumaan menoa. Nykyään Penttiä halataan tiukasti nukkumaan mennessä, ja jos se joskus eksyy syliini, S poistaa sen minulta välittömästi ja tulee itse tilalle.

 

*) Ihan pakko on kuitenkin kertoa yksi pieni esimerkki tilanteesta, jossa saimme todistaa lapsen ahaa-elämystä. Huomasin heti alussa, ettei S hahmota sitä, miten vaikkapa kirjojen piirretyt kuvat tai lelut ovat ihmisten tai eläinten representaatioita. En tarkoita, että hänen pitäisi hahmottaa näitä asioita, mutta olinpahan huomannut, ettei näin ole. Noin kuukausi sitten S istui potalla serkkutytöltä saatu pieni vauvanukke sylissään. Yhtäkkiä hän huudahti aivan pois tolaltaan –äänellä TÄÄTÄ !? (= mikä tämä on, kysymys jolla S haluaa saada selville tietyn esineen/asian nimen) osoittaen vauvanuken silmää. Sanoin "vauvan silmä", jolloin S osoitti ällistyneenä omaa silmäänsä. Seuraavaksi pieni sormi liikkui vauvanuken nenään, mitä seurasi innokas TÄÄTÄ?! . Sanoin "vauvan nenä", jota sanoessani pieni sormi oli jo siirtynyt S :n oman nenän kohdalle… näin jatkoimme korvan, suun, jalat, kädet, selän jne. Lopuksi S halasi vauvanukkea ja oli pakahtua riemusta, kuin myös ylpeät äiti ja isä… Tämän tapauksen jälkeen S kiinnostui omista leluistaan ja varsinkin kirjojen kuvista aivan uudella tavalla.

**) Luin kerran huvin päiten S:lle ääneen ranskankielistä kirjaa. S katsoi minua todella kummissaan, työnsi hetkeksi naamansa lähes kiinni omaani suutani tuijottaen ja lausui huolellisesti ZÖZÖZÖZÖÖ! Tyttö huomasi aivan selkeästi, että puhuin eri kieltä!

***) näittekö ?? sanoin juuri itseäni äidiksi ! näin sitä ihminen muuttuu…. J