Meillä oli juuri viimeinen adoptioneuvonta. Vaikka odottajan aika on tunnetusti pitkä, tämä aika kyllä hurahti todella nopeasti. Mihin kummaan hävisi se puoli vuotta, joka alkaessaan tuntui loputtoman pitkältä ajalta? Töissä on ollut suuria mullistuksia ja kiirettä ja ongelmia, mikä on varmaan osaltaan aiheuttanut ajankulun nopeutumista. R on ollut viikot poissa, mikä on saanut minut viettämään keskimääräistä enemmän aikaa töissä, ja viikonloput, jolloin R vihdoin on kotona, taas hujahtavat ohi salamavauhtia. Nyt odottelemme kotiselvitystä, eli sosiaalityöntekijän kertomusta siitä, millaisia me olemme. Sen perusteella aikanaan päätetään, millainen lapsi kotiimme muuttaa.



Vaikka meillä ei vielä ole adoptiolupaa (toivomme kiihkeästi, että saisimme kotiselvityksen toukokuussa ja adoptioluvan kesäkuussa, mutta on todennäköistä että luvan saanti viipyy kesän yli), alan pikkuisen rohkeammin uskoa, että meille tulee lapsi. En ole yltänyt aivan Adoptiomatkan kaltaisiin kirjaostoksiin, mutta jokunen kirja ja lastenlevy meillekin on jo kertynyt. Leluja on muutama, mutta vaatteiden yms päälle toistaiseksi vain kuolaan … Sänkyä, kirjahyllyä, tai muita huonekaluja emme vielä ole hankkineet (itse asiassa edelleen ihmettelemme, mihin ne aikanaan mahtuvat), ja oikeastaan kaikki se vähä, mitä meillä on, on helposti pois annettavissa, jos jokin meneekin pieleen eikä lasta koskaan tule.

Ehkä juuri tämän pinnan alla muhivan pelon ja epävarmuuden vuoksi liikutuin kyyneliin, kun äitini viime viikolla näytti minulle peittoa, jonka on lapsellemme hankkinut. Tiedän, että vanhempani odottavat jo varsin kärsimättöminä uutta lapsenlasta ja lukevat aiheesta melkein yhtä kiihkeästi kuin me itse, mutta silti se, että äiti oli hankkinut jotain konkreettista lapselle oli jotenkin hirveän merkityksellistä. Tähän liittyy varmasti se, että lapsettomuushoitojen aikana olin joskus loukkaantunut äidilleni, kun huomasin, ettei hän enää tosissaan uskonut meidän onnistuvan. Nyt hän siis uskoo, että meille todella tulee lapsi!

Kun lapsettomuushoidot epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen, tunsin musertavaa huonommuutta ja ala-arvoisuutta. Me olimme epäonnistuneet elämän tarkoituksessa, me emme koskaan pysty saamaan sitä, mikä toisilta ei edes vaadi minkäänlaista yritystä tai ponnistelua. Inhosin itseäni ja olin vakuuttunut siitä, että kaikki muutkin, vähintään salaa, halveksivat minua. Naisena, ihmisenä, totaalisesti. Nyt tunsin, että äitini arvostaa minua taas, hän uskoo siihen, että juuri me jaksamme, uskallamme ja osaamme kasvattaa lapsen, joka tulee toiselta puolen maailmaa. Sillä on kummasti merkitystä.