Viime aikoina jospalassa on oltu myrskyn silmässä. Etiopian matka oli lähes sanoinkuvaamaton kokemus, ja sen tunnelataus meille aivan omaa luokkaansa. Matkan jälkeen on pitänyt tehdä töitä yötä päivää saadakseen tehtyä kaiken sen, mitä pitäisi ehtiä tehdä ennen lukukauden alkamista (tosin en ole vieläkään esim korjannut kaikkia tenttejä, ja silti sen sijaan että korjaisin niitä vaikkapa nyt, haluan kirjoittaa tänne jotain edes vähän... päätin juuri kutsua tätä priorisoinnksi!) - mehän lähdimme Etiopiaan ajankohtana, jolloin tenttiviikko vasta alkoi, joten kaikki normaalisti lukukauden lopussa tehtävä työ jäi ns. odottamaan tekijäänsä.

Saimme viime viikolla riemuksemme tietää, että oikeudenkäynti, jossa adoptio vahvistetaan, pidetään Etiopiassa 26.1. eli jo KAHDEN VIIKON PÄÄSTÄ! Voi hyvin olla, että se jostain syystä lykkääntyy tai sitä siirretään määräämättömän ajan päähän, mutta käsittääkseni about yhtä mahdollista on se, että oikeus päättää asiasta tuona päivänä. Se taas tarkoittaisi sitä, että palaisimme Etiopiaan noutamaan tytärtämme kotiin jo ensi kuun puolivälissä!

Tieto päivämäärästä on saanut päämme lievästi pyörälle. Olimme varautuneet siihen, että joudumme odottamaan oikeudenkäyntiä vielä kuukausikaupalla, emmekä olleet vielä varsinaisesti alkaneet varustautua lapsen tuloon (pieniä höpsähdyksiä kirpputoreilla ja alennusmyynneissä ei lasketa, eihän?). Nyt meidän on kuitenkin varustauduttava siihen, että tämä ensimmäinen aikataulu VOI toteutua, mikä tarkoittaa sitä, että kotimme pitäisi saattaa lapsiturvalliseksi aika nopeasti... viime viikot olemmekin raivanneet tilaa kaappeihin, raijanneet tavaraa kirpputorille vietäväksi ja miettineet, miten järjestämme tavaramme niin, etteivät ne ole vaaraksi taaperoikäiselle henkilölle. Olen myös (opeteltuani ensin aikani alan sanastoa) ostanut käytetyt lastenvaunut* ja saanut ilokseni monelta sukulaiselta ja tuttavalta lupauksia käytetyistä lastenvaatteista ym tarpeellisesta. Oma sisareni ja R:n sisko ovat ladanneet kaikki serkkutyttöjen vanhat vaatteet laatikoihin ja säkkeihin, jotka odottavat tahoillaan meille siirtymistä.

On ollut liikuttavaa ja suorastaan hämmentävää nähdä, kuinka monet ihmiset ympärillämme (puhumattakaan blogini kommentoijista!) ovat spontaanisti liikuttuneet ja ilmaisseet suurta iloa tyttäremme johdosta. Monet entiset ja nykyiset työtoverit tai kaukaisemmatkin sukulaiset ja tuttavat ovat halunneet onnitella meitä. Yhtäkkiä tuntuu siltä, että kaikki nämä vuodet lastamme on ollut kerallamme odottamassa hiljainen rinnalla seisojien joukko, jota emme ole omaan napaamme tuijottaessamme edes huomanneet! Olen mykistynyt, onnellinen ja kiitollinen.

Kaappien raivauksen ja työnteon keskellä olen pitkästä aikaa ahkeroinut myös ompelukoneen äärellä. Välillä vuosia kaapissa seisonut kone on päässyt taas hurisemaan yömyöhään, kun sen äärellä on riehunut inspiroitunut äiti-ihminen (kirjoitin tuon sanan juuri puoliksi varoen, ensimmäistä kertaa itseäni tarkoittaen!). Saamme nimittäin lähettää tyttärellemme paketin ennen hakumatkaa, ja halusin tehdä hänelle nuken. Ne, jotka muistavat vielä erään lähes muinaisen maskottimme nähnevät tässä jotain tuttua..?

IMG_0002

Nuken alla on parista pyyhkeestä ompelemani huppupyyhe (kuvassa pyyhe on tosin hivenen liian ruskea, ruskea on oikeasti oranssimpi ja vihreä kunnon metsänvihreä). Lisäksi kuvan alalaidassa näkyy höpsö ompelukseni toissaillalta: tein vanhan tyynyn täytteistä ja sekalaisista tilkuista valokuvatyynyjä, joihin laitan kuvat meistä. Nurja puoli (jossa tikattu sydän) näkyy kuvassa alimmaisena, toiselle puolelle (alla näkyvä tyyny) ompelin minigrip-pussin (!!), jonne sujautetaan valokuva ja jonka reunoja peittää isoäitini virkkaama lakanan reunapitsi. Kirje meiltä, nämä pikku tyynyt ja nukke matkaavat pian Etiopiaan omassa pikku "makuupussissaan", jota en nyt älynnyt tuohon kuvaan laittaa.

 

P.S. Olen valmistelemassa myös matkaraporttia Etiopiasta, joten pysykää linjoilla! :)

 

*) Olisin saanut peräti kolmelta eri taholta hienot ja modernit lastenrattaat aivan ilmaiseksi, mutta olin itsepäinen ja kieltäydyin, koska niissä kaikissa oli sama "vika": lapsi katsoo menosuuntaan, eikä istuinosan suuntaa voi muuttaa. Pari rattaantarjoajaa on ollut suorastaan loukkaantunut siitä, etteivät hienot rattaat kelpaa, mutta kerrankin pidin pääni. Haluan lapsellemme rattaat, joissa hän voi katsoa työntäjää (=meitä) eikä menosuuntaa. Lapsemme ei koskaan ole ollut minkäänlaisissa rattaissa, joten koko menopeli on hänelle outo ja omituinen. Me, hänelle täysin oudot (ja oudon väriset) ihmiset joudumme kuljettamaan häntä ensimmäisten yhteisten viikkojemme ajan yhdestä oudosta paikasta toiseen outoon paikkaan. Kun sitten vihdoin pääsemme kotiin ja alamme asettua, liikumme lähes aina rattaiden kanssa. Uskon, että siinä tilanteessa, kun lapsi vasta pikkuhiljaa alkaa ymmärtää, että olemme hänen elämässään pysyvä elementti emmekä aio hävitä mihinkään, rattaat, joissa lapsi ei näe, olemmeko varmasti tallella (hänen takanaan) vai emme, lisäävät lapsen turvattomuuden tunnetta merkittävästi. Tätä perusteluani on moni vähätellyt, mutta minähän en tällä kertaa muiden hymistelyistä välitä.

***

EDIT: Ymmärrän oikein hyvin, että moni lukija varmasti haluaisi tietää tyttärestämme enemmän. Oikeasti mieleni tekisi kertoa hänestä ihan kaikki jokaiselle vastaantulijalle ja pakottaa heidätkin ihailemaan nimeämiskuvan pientä hymynhäivettä, toistelemaan hänen kaunista nimeään tai hypistelemään pientä mekkoa, nukkea ja lelunorsua, mutta minun täytyy nyt miettiä, mitä teen. On aivan erilaista kirjoittaa lapsen asioista nyt, kun kyseessä on juuri tämä pieni tyttö, joka isompana ehkä itse haluaa lukea näitä kirjoituksiani. Siksi pidän toistaiseksi aika vähä-informatiivista linjaa, minkä toivoakseni ymmärrätte!