Edellisen kirjoitukseni kommenteissa on erittäin tärkeää ja mielenkiintoista keskustelua adoptiosta. Nämä asiat ovat askarruttaneet meitäkin vuosien varrella ja askarruttavat edelleen. Varsinkin hakumatkan aikana ja sen jälkeen mielemme on välillä vallannut kaamea tunne. Teimmekö lapselle sittenkin jotain hirveää tuomalla hänet tänne?  Mikä oikeus meillä on tähän? Kärsiikö tyttäremme identiteettikriiseistä koko elämänsä? Se Oisko ittestäs kivaa? –body lapselle ei ollut pelkkä vitsi.

Me adoptoimme, koska halusimme perheeseemme lapsen. En enää mitenkään pysty kuvittelemaan, että se lapsi olisi voinut olla kukaan muu. Lapsen näkökulma on tietenkin toinen, eikä muuksi muutu, vaikka kuinka jeesustelisimme lastenkotiin jäämisestä tai köyhistä oloista. Koska tosiaan kuitenkin tunnen sellaisiakin adoptoituja ihmisiä, joille adoptiotausta ei ole ongelma, uskallan (ja haluan) luottaa siihen, että voi tämä hyvinkin mennä. Täytyy vain hyväksyä se, että sekä lapsella että meillä on omat taakkamme, joita työnnämme edessämme tai vedämme perässämme.

IMG_0045

Kun S aamuisin heräilee, hän liikahtelee ja ääntelee hissuksiin sängyssään. Jos nostan pehmopanda Pentin kurkistamaan hänen sänkynsä laidan yli, S huudahtaa riemuissaan POK! Sen jälkeen iloisen sirkuttava puhe ei ihan heti lakkaakaan vaan sitä pulppuaa lähes tauotta aamupuuron valmistumiseen saakka ja suun tyhjennyttyä taas... S osaa puhua sujuvasti pingua ja Aku Ankkaa*, nykyään jo vähän suomeakin.

S konttaa jo huimaa vauhtia perässä huoneesta toiseen, muistaa, mitkä laatikot saa auki, mihin saa mennä ja mitkä tavarat ovat vaarallisia. Hän ymmärtää suomea hämmästyttävän paljon ja ilmaisee itseään useimmiten erittäin hyvin. Kun murhe tai kiukku valtaa mielen, S kiljahtelee ja pärisyttää huuliaan hyvin äkäisesti, raivon vallassa hän myös lyö ja potkii sitä, mitä sattuu hänen edessään olemaan. Iloisena S nauraa katketakseen, saa uskomattomia kokovartalohepuleita, puhua pulputtaa lakkaamatta ja pelleilee peilikuvalleen.

P4110011

Myös meidät S alkaa tuntea. Hän on jo oppinut, etten anna omaa puhelintani leikkiin ja suuntaakin siksi suoraan R:n puhelimen kimppuun halutessaan kännykkäleikkiä :). Samoin hän tietää minun tietokoneeni olevan kiellettyä aluetta eikä yleensä edes yritä näpelöidä sen näppäimistöä. Hän rakastaa puuroa, kipparijuustoa ja rusinoita. Kuullessaan sanan kylpyyn hän alkaa kontata vimmatusti kylpyhuoneen suuntaan ja jos emme päiväunien ja lounaan jälkeen lähde riittävän ripeästi ulos, hän taluttaa jomman kumman meistä rattaidensa viereen eteiseen ja viittilöi tarmokkaasti ulko-ovea kohti.

Lapsen riemu, raivo, väsymys ja nälkä ovat niin suoria ja rehellisiä tunteita, että niitä suorastaan kadehtii! S oppii joka päivä monta uutta asiaa, seisoo aina muutaman sekunnin pidempään ilman tukea, saa riemuhepulin jostain uudesta asiasta tai tapailee uutta sanaa. Se on ihanaa ja sitä on aivan mieletöntä seurata. Pidämme päiväkirjan tapaista muistikirjaa, johon kirjaamme näitä pieniä asioita ruoka- ja unirytmin lisäksi. Kiitos adoptiokriittisen hyvän neuvon, pyrimme dokumentoimaan mahdollisimman paljon sellaiseen muotoon, että lapsemme voi isompana itsenäisestikin tutkia näitä dokumentteja.

Kaiken tämän onnen keskellä olen huomannut itsessäni piirteitä, joita olen muissa äideissä aiemmin kritisoinut. Näistä päällimmäisenä on älytön tuudittautuminen omaan kaikkitietävyyteeni lapsen hoidossa. R on minun laillani vastuussa S:n hoitamisesta ja kasvattamisesta, mutta silti koen tarvetta jatkuvasti sekaantua siihen. Miksen anna R:n itse selvittää ja päättää lapsen välittömään hoitoon liittyvistä asioista? Ennen hänen hoitovastuutaan teen puoliautomattisesti taustatyöt: valmistelen ja ohjeistan ruuat, selitän mitkä vaatteet lapsi tarvitsee ulos jne. Se on typerää ja yritänkin nyt kovasti irrottautua tästä tavasta. Onneksi nykyään, kun menen esimerkiksi neuvomaan, ettei sukkahousuja kannata työntää lapsen jalkaan viikkaamatta ensin varsiosaa kädessään kärjen tykö,  R hymyilee vinosti ja sanoo "älä neuvo, kyllä mä opin".

Edellisessä kirjoituksessa sivuamani valikoimaton sosiaalisuuskin alkaa jo hiukan helpottaa: kahvilassa S ei enää tunge vieraiden ihmisten iholle tai pyri syliin, vaan jää muutaman metrin päähän flirttailemaan. Kutsuttaessa hän palaa mielellään luoksemme ja hakee meistä selvästi turvaa oudossa tilanteessa. Meillä kotona vieraileville olemme kertoneet etukäteen, miten toivomme heidän S :n kanssa toimivan ja siitä onkin ollut paljon apua.

 

Vielä sananen suomen kielen taidosta: S sanoo nyt selvästi minua äidiksi - melkein hävettää se pakahduttava onnen tunne, jonka tuo sana saa minussa aikaan joka kerta!

 

P.S. Mistä nuo mainokset tuohon alalaitaan ovat ilmestyneet?!? Ärrrsyttävä mainosnauha, GRR!