...Onnelassa kirjoitetaan
viisaasti hedelmällisyyshoidoista ja adoptiosta. Kun meillä itsellämmekin ovat
lapsettomuushoidot jo takanapäin, voin allekirjoittaa Onnelan emännän
käsityksen siitä, että lapsettomuushoidoissa pari ajattelee usein vain itseään,
ja vasta adoptiossa (ja siten ainakin ensi alkuun pakon edessä) näkökulma
siirtyy lapseen. Itselleenhän sitä lapsen haluaa, itsehän sitä haluaa äidiksi
tulla. Ja kuka ei haluaisi? Ja mitä pahaa siinä on, jos haluaakin?
Ei mitään tietenkään, eikä adoptioprosessin jälkeenkään putkahda esiin
uudestisyntyneitä, epäitsekkäitä, pyhiä vanhempia. Adoptioprosessi kuitenkin
muuttaa radikaalisti näkökulmaa tähän asiaan; sitä oppii yhtäkkiä ajattelemaan,
ettei sillä ole väliä, miltä minusta tuntuu saada pieni tai iso, tumma
tai vaalea lapsi. Ainoa, millä on väliä, on se, miltä lapsesta tuntuu
tulla juuri meidän perheeseemme ja miten hän kokee sen, miten me toimimme.
On vaikea selittää tätä antamatta ymmärtää, että biolapsen saaneet ovat
itsekkäämpiä, mitä en siis todellakaan tarkoita. Tarkoitan sitä, että me olemme
(tietenkin) aivan yhtä itsekkäitä, mutta me opimme ajattelemaan eri tavalla,
koska meidän on pakko (ja koska meidän lapsemme ovat erilaisia: tästä kirjoitin
aikaisemmin). Biolapsen
äiti ajattelee usein, että on luonnollista saada lapsi, ja että kaikki
se, mitä lapsi tekee tai ei tee, on myös luonnollista. Moni äiti olettaa myös,
että osaa vaistomaisesti toimia oikein, mutta jos jokin menee pieleen, sekin on
luonnollista, eihän kaikkea voi tietää. Adoptioäidin taas oletetaan (vai
oletetaanko?) todella osaavan tehdä oikein, ja jos jokin menee pieleen,
helposti ajatellaan, että vanhemmat ovat toimineet väärin.
Aikuinen adoptoitu Anu M puhui lapsentekoillassa siitä, miten ahdistavaa on
tuntea, kuinka adoptoidun lapsen oletetaan olevan kiitollinen
adoptioperheelleen. Adoptio ei ole hyväntekeväisyyttä, eikä toivottu lapsi ole
tuote, jonka on toteutettava sille asetetut odotukset. Adoptoidut lapset eivät
kuitenkaan ole ainoita, joilla on ristiriitaisia tunteita. Tunnen, että seison
tällä hetkellä jollain tavalla lapsen haluamisen itsekkyyden ja lapsen
vastaanottamisen hyväntekijän roolien välissä, enkä tiedä minne voin astua
tuntematta syyllisyyttä. Anu M mainitsi, että adoptioäidin pitäisi olla sinut
sen kanssa, ettei pysty antamaan lapselleen mitään, ei yhtään mitään. En ole
ihan varma, ymmärsinkö oikein, mitä hän tarkoitti, mutta luulen, etten ole
vielä valmis. Onneksi
minulla on aikaa.
perjantai, 11. marraskuu 2005