Onko teillä tapana liikuttua herkästi? Minulla on, ja kauhukseni olen huomannut, että liikuttumiskynnys senkun laskee, vaikken ole vielä läheskään mummoiässä. Liikutun herkästi ylipäätään, mutta varsinkin kaikki lapsiin liittyvä aiheuttaa lähes välittömän geysir-ilmiön.

Muistan jo opiskeluajoiltani, kuinka noloa oli liikuttua ala-asteen joulujuhlassa (jonne siis menin, koska vanhempani olivat luokanopettajia ja oli kiva käydä oman vanhan koulun joulu- ja kevätjuhlissa) about joka ohjelmanumeron kohdalla. Silloin se tosin jäi pieneen nieleksintään ja onnistuin useimmiten estämään varsinaiset kyyneleet. Monesti tällainen itku oli myös puoleksi naurua -esimerkiksi silloin, kun eräskin ekaluokkalaisesta tytöstä ja pojasta muodostettu duo esitti joulukuusen alla Heinillä härkien kaukalon. Jossain kohtaa ekaa säkeistöä poika lauloi vähän nuotin vierestä, jolloin tyttö (joka ilmeisesti oli odottanut esiintymistään todella innokkaasti) vetäisi häntä tyynesti kyynärpäällä mahaan ja jatkoi ylpeänä yksin loppuun, poika nimittäin tuupertui ällistyneenä mahaansa pidellen kuusen juurelle.

Liittynee omiin harrastuksiini lapsena, mutta varsinkin lapsi soittamassa/laulamassa saa minut kyyneliin välittömästi. Tulee aina mieleen omat musiikkiopiston matineat, joulu- ja kevätjuhlien kuoro- ja muut lauluesitykset. Varsinkin pieni viulisti tai sellisti herkistää (itse soitin viulua, veli selloa). Tiedän varmaan liian hyvin, miltä tuntuu soittaa pikkasen pieleen ja jousikäsi jäykkänä kun toiset katsoo... Viime vuonna satuimme ostoskeskuksessa pikkutyttöjen satubalettiesitykseen, ja kyllä silloinkin nenäliinaa tarvittiin.

Eilen menin R:n kanssa kuuntelemaan yhden hänen oppilaansa kanteleensoittoa. Oppilas on 12-vuotias poika eikä kantele ole koskaan ollut mielisoittimeni, joten ajattelin selviäväni helposti ilman nenäliinaa. Perillä kuitenkin selvisi, ettei kyseessä ollutkaan mikään konsan matinea vaan lasten satukonsertti. Kyyneleet alkoivat valua saman tien: konsertti alkoi siten, että pieni keijuksi puettu tyttönen hiipi sisään hennosti laulaen. R vilkaisi minua ja säikähti: hei, sähän itket, mikä sulla on? [miten ihmeessä se tuntee mua noin huonosti vaikka  mä aina vollaan?] Vastasin että mitäs luulet kun tuot MUT lasten satukonserttiin? Mihin R : Apua, jos meidän lapsi koskaan esiintyy missään, sä itket viikon! Niin varmaan itkenkin, jo pelkästä ajatuksesta. Ei vaan, oikeasti kuvittelisin kovettuvani siinä vaiheessa, kun lapsi tulee meille, enhän mä muuten voi tehdä sen kanssa mitään? (itkiessä on esim hankala laulaa ja olen aina haaveillut siitä, että laulan lapseni kanssa todella paljon)

Olen erään läheiseni kanssa alkanut koota liikutuksia tai päivän vollauksia, ja niitä riittää. Emme kumpikaan pysty laulamaan kauneimpia joululauluja, virsiä tai ihanimpia tuutulauluja about ollenkaan. Tutun sadun lukeminen lapselle aiheuttaa äänen väräjämistä, ja auta armias jos siinä tapahtuu jotain traagista! Elokuvissa itkemme tietenkin solkenaan, (minä ainakin myös lähes jokaisen teho-osaston jakson aikana) mutta pahinta on se, että arkielämässäkin itku tuppaa silmiin vähän väliä, jos joku mainitsee jotain josta tulee mieleen jotain liikuttavaa...

Lohduttaudun sillä, että se on geeneissä. Aikoinaan isälläni oli tapana lukea veljeni lapsille aamusaduksi kirjaa (illalla tytöt olivat aina niin väsyneitä, etteivät seuraavana päivänä muistaneet, mitä viimeksi oli tapahtunut). Hän valitsi mieluiten omia lapsuusajan suosikkikirjojaan, ja muistan eräänkin aamun, jolloin minä (noin 25v) ja veljentyttäret (5 ja 6v) kipusimme isän viereen parisänkyyn kuuntelemaan, kun hän luki kirjaa Elämän Kevät. Olimme kohdassa, jossa sankaripojan ilkeä äiti julmasti ampuu pojan lemmikiksi ottaman 'orvon' kauriin. Isäni ääni tärisi, kyyneleet valuivat partaa pitkin peitolle ja minä itkin kuin vesiputous. Pikkutytöt sen sijaan olivat varsin hämmentyneitä, koska eivät tajunneet, mikä meitä itketti -isä ei nimittäin ehtinyt lukea, mitä kirjassa tapahtui, koska liikuttuimme itse valmiiksi, kun tunsimme tarinan.