Tilasin Interpediasta kasan kirjallisuutta aiheesta (yllätys, yllätys) adoptio. Olen tähän mennessäkin lueskellut aika paljon, mutta nyt alan ahdistua. Luin eilen kirjaa Adoptoitu lapsi uudessa perheessään, joka on julkaistu alunperin Ruotsissa vuonna 1980, suomenkielinen versio on vuodelta 1993. Kirjassa on paljon erilaisia kokemuksia kansainvälisestä adoptiosta, mutta ne ovat pelottavan negatiivissävyisiä: lähes kaikki lapset ovat olleet vähintäänkin ongelmalapsia, jolleivat moniongelmaisia, ja uuvuttaneet vanhempansa totaalisesti. Monissa tapauksissa kiintymyssuhdeongelmat eivät ole ratkenneet tai lapset ovat sopeutuneet uuteen ympäristöön vasta vuosien taistelun jälkeen.Vaikka näin kävi lapsuuden perheessäni yhdelle veljistäni, en koskaan ole ajatellut, että olisi kovin todennäköistä, että meille kävisi niin.

Tiedän kyllä (ja olen aikaisemmin itsekin polkannut aiheesta), että adoptiolapsi on aina erityistarpeinen lapsi, mutta näiden sairaskertomusten lukeminen ei kyllä nostata kovin auvoista mielialaa. Kuinka paljon meidän täytyy varautua erityisen erityisiin ongelmiin? Pitäisikö nyt jo varata aika lapsipsykologilta, että varmasti saamme apua ajoissa? Suhtautuuko ympäristö meihinkin kirjan kuvaamalla 'itsepähän halusitte' -asenteella? Huh huh.

Tajuan, että on hyödyllistä olla tietoinen mahdollisista ongelmista ja ymmärtää, ettei ole itsestäänselvyys selvitä kaikesta, mikä tuleman pitää. Mutta ei kai adoptioaiheisen kirjallisuuden tarkoitus ole pelotella? Se, että kirja on vuodelta 1980, jolloin kansainvälinen adoptio oli Ruotsissakin aika uusi asia, selittää osan ongelmista (useimpiin perheisiin annettiin 2 tai jopa 3 lasta yhtä aikaa, neuvontaa ei käytännössä ollut, psykologista apua ei olut saatavilla, koska adoptiolasten ongelmia ei tunnettu), mutta en usko, että esimerkiksi olot lähtömaiden lastenkodeissa olisivat merkittävästi kohentuneet. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi, kuinka 3-vuotiaana Ruotsiin tullut lapsi oli viettänyt koko ikänsä intialaisessa lastenkodissa kankaalla peitetyssä pinnasängyssä vailla säännöllisiä kontakteja muihin lapsiin tai aikuisiin. Hän osasi vain 10 sanaa äidinkielellään ja häneltä puuttuivat kaikki edellytykset oppia kielellisiä käsitteitä tai ylipäätään ajatella abstraktilla tasolla. Monet lapsista olivat joutuneet vaihtamaan kieltä, lastenkotia ja jopa maata jo monta kertaa elämänsä aikana.

Ahdistuksen lisäksi kirjasta tuli huono omatunto. Aloin nimittäin yhä enemmän ajatella, että haluaisin mahdollisimman pienen lapsen, joka olisi joutunut kärsimään mahdollisimman vähän aikaa traumaattisissa oloissa, ja jolla siten olisi mahdollisimman hyvät kehitysmahdollisuudet ja edellytykset kiintyä meihin. Haluaisin myös lapsen, joka ei vielä osaa puhua, eikä niin ollen menetä äidinkieltään ja jo omaksumaansa kulttuuria. Haluaisimme myös lapsen, jolla on edellytykset aikuiseksi kasvettuaan hankkia ammatti ja elää itsenäisesti. Tässä ei varmaankaan ole mitään ihmeellistä, näin toivoo takuulla jokainen biolasta odottava perhekin. Mutta jos me ja kaikki muut adoptiota suunnittelevat haluamme pienen, terveen ja hyväkuntoisen lapsen, kuka silloin huolii ne lapset, joilla on eniten ongelmia, ja jotka tarvitsisivat eniten apua?

Huono omatunto ei anna rauhaa biolapseen vertaamalla. Erityistarpeisia biolapsia on paljon, ja heidän vanhempansa aivan varmasti rakastavat lapsiaan eivätkä vaihtaisi heitä pois. Kun he odottivat lasta, hekin silti varmasti toivoivat, että lapsi olisi terve. Kun lapsi syntyy ja käykin ilmi, että lapsella on jokin vamma tai sairaus, joka vaikeuttaa hänen elämäänsä, se on varmasti traagista. Tässä vaiheessa esiin astuu biologia, joka ei anna vaihtoehtoja : lapsi on oma, itsestä tullut, ja siksi rakas, olipa hän sairas tai ei.

Meillä adoptoijilla on valitettavasti vaihtoehto. Me voimme (ja meidän täytyy?) merkitä lomakkeeseen, olemmeko valmiit ottamaan vastaan erityistarpeisen lapsen. Ei siis ole sattumanvaraista, onko lapsi erityistarpeinen vai ei; jos rastittaa tuon kohdan, perheelle tietenkin myös annetaan erityistarpeinen lapsi, eli terve lapsi suljetaan pois vaihtoehdoista. Pahinta on se, että näitä erityistarpeisia, jollain tavalla vammaisia lapsia on maailman lastenkodeissa paljon, koska he ovat eritystarpeisia.

Miten voimme perustella, että olemme hyviä vanhempia, mutta vain terveelle lapselle? Jos väitämme haluavamme antaa lapselle hyvän elämän, miksi emme halua tarjota sitä mahdollisuutta niille lapsille, joiden elämä on kaikkein vaikeinta? Katsoinpa asiaa niin tai näin, tunnen murskaavan huonoa omaatuntoa siitä, että haluaisin terveen, pienen lapsen.