Onnelassa pohdittiinkin jo Tuula Kasasen kirjaa Kenen lapsi, jonka viikonvaihteessa luin. Hyvin samantapaisia ajtuksia se minussakin herätti, eli lukekaapa, mitä Nanne kirjasta tuumi!

Heräsin myös siihen todellisuuteen, että lapsuuteni ja identiteettini muodostuminen on ollut kovin erilaista kuin sisarieni ja veljeni lapsuus. Jotenkin naivisti olin kuvitellut, että olemme samassa perheessä kasvaneina kokeneet asiat ainakin osapuilleen samalla tavalla. Minulle se, että heillä oli eri äiti ja isä jossakin, oli aina luonnollinen asia, ja niin ajattelin sen olevan heillekin. Joskus varhaisteineinä kävimme yhdessä sisareni kanssa hänen biologisen äitinsä luona, ja luulin aina, ettei se hänestäkään niin ihmeelliseltä tuntunut. Vasta pitkän ajan kuluttua olen tajunnut, että se, ettei hänen äitinsä ollut mikään mallikansalainen eikä osoittanut sen suurempaa kiinnostusta häntä kuin minuakaan kohtaan, on varmasti tuntunut hänestä todella pahalta. Niinkuin Kasasen kirjan kertojillekin, sisaruksillenikin suurin osa siitä, mitä oikeasti tapahtui ja miksi, on jäänyt salaisuuksiksi, joista ei voi kysyä.

Nyt mietin, uskallanko antaa kirjan sisarelleni, vai aiheuttaako se vain lisää ahdistusta?