Kun olin pikkuista vaille kolmevuotias, pakkauduimme eräänä aurinkoisena keväisenä päivänä valkoiseen pitkäperäiseen autoomme, minä ja isoveli 'takakonttiin' niin kuin aina, äiti ja isä eteen. Pikkuveli varmaankin oli myös jossain, mutta hänestä muistikuvani ei kerro mitään. Muistan raidallisen puseroni, veljen sinisen, valkokauluksisen T-paidan ja puukon, joka hänellä oli (aina) vyöllään. Muistan, että vähän riehuimme matkalla ja meitä toruttiin.

Erään ylämäen kohdalla isä ja äiti selittivät, että olimme menossa tapaamaan uutta veljeä ja siskoa, jotka muuttaisivat pian meille. Sen mäen jälkeen käännyttiin vasemmalle ja siellä tien päässä oli tasakattoinen talo. Sen sorapiha tuntui valtavan suurelta ja autiolta. En muista nähneeni siellä ketään muita kun tytön ja pojan, jotka tulivat autoon, ja jatkoimme matkaa kirkolle. Muistan uuden siskon keltaisen puseron ja punaiset posket ja uuden veljen innon leikkiä ja meuhkata, hän tunki heti äidin ja isän syliin ja tuli meitäkin lähelle ujostelematta. Söimme tiikerijäätelöä kioskilla ja katselimme siskon kanssa toisiamme. Hänellä oli kiharat hiukset ja hän oli aivan samankokoinen kuin minä. En muista, että olisimme puhuneet mitään. Muistan myös sen, miten en millään voinut tajuta, miksi isoveljen oli pakko antaa rakas puukkonsa uudelle veljelle, vaikka toisen omaa ei saa ottaa.

Näissä muistoissa on 70-luvun Polaroid-kuvien värit: kirkas, läpipalanut keltainen, samea valkoinen ja preussinsininen. Tiikerijäätelö maistuu tältä muistolta yhä, myös siskoni mielestä.

En muista lainkaan sitä päivää, kun uudet sisarukset muuttivat meille, enkä muutenkaan muista muuta, kun että siitä eteenpäin oli itsestään selvää, että minulla on pari sisarusta lisää. Äiti on kuitenkin kertonut, että minä reagoin meistä kolmesta rajuiten, olin mustasukkainen, käyttäydyin aggressiivisesti, aloitin yökastelun ja kehitin hurjat iho-ongelmat.

Olen aina ajatellut, että tuosta päivästä lähtien minulla ja sisarellani on ollut sama elämä, sama perhe, yleensäkin samanlaista. Olemme saman ikäisiä, meillä on ollut samat elämänvaiheet, koulut, monet harrastuksetkin. Viime viikolla sanoin siskolleni, että nyt olen tullut ajatelleeksi, että se kaikki on varmaan hänelle ollut kuitenkin aivan erilaista. Kysyin, onko hän koskaan ajatellut, ettei kuulu meihin samalla tavalla kuin minä tai tuntenut olevansa meille, minullekin, vieras, koska ei ole syntynyt perheeseemme niin kuin minä.

 

Vastaus: Nytkö sä vasta sen tajusit?

Päässäni pyörii myös tämä, johon liittyen linkitän myös Nannen taannoiseen kirjoitukseen aiheesta, se kertoo paljon mietteistäni juuri nyt.