Tilasimme viime viikolla Sylva ry:n (Suomen syöpäsairaiden lasten ja nuorten yhdistyksen) julkaiseman lapsen kuolemasta kertovan kirjan Lapseni on kuollut. Vaikka lapsemme eivät eläneet edes niin kauan, että olisivat ehtineet sairastua, samaistuin voimakkaasti kirjan kertomuksiin. Kuivin silmin kirjaa ei pysty lukemaan kukaan, mutta miksei surullisesta asiasta lukiessa saisikin itkeä? Lukiessamme itkimme molemmat, välillä oma suru jopa ryöpsähti entistä enemmän esiin.

Loppujen lopuksi, jollain ihmeen tavalla, toisten surusta lukeminen kuitenkin rauhoitti mieltä ja antoi ehkä vähän suhteellisuudentajua omaan suruun ja elämään. Tuli ehkä ennen kaikkea sellainen olo, että saamme surra ja meidän pitääkin surra, kun jostain syystä usein poden hirveän huonoa omaatuntoa suremisestani. Kaikissa tarinoissa korostettiin ajan merkitystä; ehkä tämä tästä helpottaa vähitellen.