Hidas päivittelytahti johtuu siitä, että olen ollut hiukkasen kiireinen. Viime viikon lopulla oli oman yliopiston seminaari, jossa olin pitkästä aikaa lupautunut jopa pitämään esitelmän - muistamatta, miten pitkä aika sellaisen valmistelemiseen menee. Huh, sanoisin, että never again tällä aikataululla, jollen olisi jo lupautunut muutaman kuukauden päästä samanlaiseen järjettömään touhuun. Pidin esitelmän yhdessä pomoni kanssa (not my idea) ja sain jälleen kerran todeta, ettei epätasa-arvoinen valta-asema ainakaan helpota tilannetta, jos henkilöt ovat jostain asiasta eri mieltä keskenään.

Alkuviikon kärsin paitsi väsymyksestä (koska viikonloppu meni siis töissä), myös jär-kyt-tä-vis-tä kuukautiskivuista. Kompensaationa tästä kaikesta menin tiistaina "iltapäiväunille" klo 20, sammuin kuin se kuuluisa saunalyhty ja heräsin suhteellisen ällistyneenä keskiviikkoaamuna klo 7.30. Viimeksi joululoman ensimmäisenä päivänä olen vetäissyt samaan malliin unta palloon aivan varoittamatta. Ja ensi viikolla on opetuksesta vapaa viikko! Tuntuu, kuin pääni ympäriltä olisi hieman höllätty kiristävää vannetta.

Omat pikku huolet ja kiireet ovat siis väsyttäneet jospaa viime aikoina, mutta olen kyllä ollut myös harvinaisen onnellinen ja kiitollinen siitä, miten hyvin meillä asiat ovat*. Nimittäin kun vähänkin kuulostelee ympäristöään, tuntuu siltä, että joka puolella romahtelee. Eräs aiemmin kumisaappaitakin valmistanut virma lopetti juuri kokonaan sen yksikön, jossa R:n sisko ja sen mies olivat töissä. Työpaikalla eräs ihminen sai kolmisen viikkoa sitten tietää sairastavansa syöpää ja taistelee nyt hengestään. Toinen työtoveri oli auto-onnettomuudessa ja selvisi kuin ihmeen kaupalla vain pienehköillä vammoilla, vaikka ilmassa olivat suuremmankin onnettomuuden ainekset

Viime viikkojen aikana olen iltalukemiseksi lueskellut Eero Paloheimon kirjan Tämä on Afrikka. Kirja on mukaansatempaava ja kiinnostava, vaikka sen rönsyilevä, epäjohdonmukainen ja sekava tyyli häiritsikin lukukokemusta. Sinänsä tarkkanäköinen Afrikkakuvaus kärsii etenkin liiasta yksityiskohtaisuudesta: suorastaan hulvattomassa byrokratiakuvauksessa Kongosta yksityiskohdat puolustavat paikkaansa, mutta esimerkiksi vatsataudin epämiellyttävyys olisi tullut selväksi ilman tarkkaa kuvausta ripuliroiskeiden pilkuttamasta moskiittoverkosta ja siitä, miten laajalle ne leviävät, kun sairas piruparka erehtyy ottamaan ryönäiset housunsa pois soppatykin ampuma-aukon edestä. Myös varsinkin naisten (suunnilleen kaikkien paitsi oman vaimon) ulkonäön kommentointi alkoi loppua kohti ärsyttää yhä enemmän ja syödä kirjan uskottavuutta. Ainakaan minua ei kiinnosta se, kuinka monta hyvätissistä nuorta naista tai vastaavasti harvinaisen rumaa vanhempaa naiseläjää Paloheimo matkallaan tapasi ja vielä vähemmän se, keitä näistä onnekkaista (?) hyvätissisistä hänen olisi tehnyt mieli kopaista enemmänkin.

Kirjoittajan tarkoitus on ollut kirjata ylös ulkopuolisen havaintoja eri puolilta Afrikkaa ilman, että paikkoihin tai ihmisiin perehdytään sen syvällisemmin. Poukkoilu pitkin poikin Afrikkaa ja varsinkin sekavat viittaukset sekä tulevaan että menneeseen kuitenkin aiheuttavat sen, että luettavuus kärsii. Vaikka suurin osa kirjasta kertoo Paloheimon yksin tekemistä ruohonjuuritason matkoista ympäri Saharan eteläpuolista Afrikkaa, hän myös mm. käy vaimonsa kanssa safareilla leijonia bongaamassa ja toisaalta tunkee väen vängällä esimerkiksi Darfourin sotatoimialueille ja pakolaisleireille käyttäen suhteitaan vaikutusvaltaisiin ihmisiin tai tahoihin häikäilemättä hyväkseen.

Vaikka kirjoittaja ei kamalasti mainosta aiempaa poliittista uraansa, lukija kyllä ymmärtää, että hän on ainakin omasta mielestään ns. tärkeä henkilö. Varsinkin kirjan loppupuolella tuntuu siltä, että hänelle on jäänyt jonkinlaista katkeruutta poliittista elämää ja sen vaikuttajia kohtaan. Haaviston Pekka -tyyppisen name droppingin lisäksi kirjassa on myös muutama häkellyttävän loukkaava ja täysin tarpeeton maininta tai siteeraus liittyen joko täysin tunnistettaviin tai jopa nimeltä mainittuihin, tunnettuihin ihmisiin. Minusta kustannustoimittajan olisi pitänyt karsia kirjasta tällaiset sivujuonteet sekä yleisesti ottaen vähentää kaikkialla kirjassa esiintyvää saman asian tai lauseen (joskus jopa sanasta sanaan) toistelua. Myöskään tapa viitata erityisesti naisiin ja lapsiin pronominilla se ei minusta kuulu asiatyyliin.

Kaikesta tästä huolimatta kirjassa on niin paljon hyvää, että uskallan suositella sitä kaikille Afrikasta kiinnostuneille. Kirjoittajan näkökulma on loppujen lopuksi yllättävän tuore ja lopun Mitä Afrikalle pitäisi tehdä? -osuudessa otetaan oikeasti kantaa tärkeisiin asioihin.

Muita tapahtumia: täällä on talvi! Ihana, aurinkoinen, purevan kylmä, lunta täynnä oleva talvi! On ollut jopa niin kylmä (miinus 20), että olen kerrankin voinut käyttää untuvatakkiani (jonka sisällä normaalisti alkaa hikoilla viidessä minuutissa) ja rukkasia, jotka saivat ranskalaisen työkaverini silmiin katseen, josta saattoi lukea : Niin, tämä kansahan laskeutui puusta vasta yksi (1) sukupolvi sitten. Hän nimittäin kysyi, mitä materiaalia superlämpimät rukkaseni ovat, ja kerroin, että majavaa, tarkemmin sanottuna siskoni miehen metsästämää sellaista.

 

 

*) Kaikkien irtisanomis- ja lomautusuutisten keskellä olen kuitenkin eniten ajatellut muita adoptiojonossa olevia perheitä. Jos kaltaisemme, vasta lasta odottavan perheen pääasiallinen palkansaaja tai molemmat puolisot jäisivät työttömiksi, tarkoittaisi se pahimmllaan koko adoptioprosessin keskeytymistä. Paikkakunnan muutos työn perässä, työpaikan muutos tai tulojen muutos aiheuttaisivat joka tapauksessa sen, että perheestä pitäisi tehdä uusi kotiselvitys ja auta armias, jos perhe joutuisi muuttamaan esim Helsinkiin, kuinkahan kauan siellä saa odottaa aikaa sosiaalityöntekijälle? (vai ostetaanko nämä palvelut Pelalta?) Tosin nykyisillä odotusajoilla olen ymmärtänyt, etteivät palveluntarjoajat vaadi uusia kotiselvityksiä enää niin tiuhaan, koska vaikkapa neljän vuoden odotuksen aikana tilanteet ehtivät muuttua niin monta kertaa.