Tämän päivän hesarin Elämä & Terveys -sivuilla puhutaan pihiydestä. Ensi alkuun hihittelin artikkelia lukiessani kovasti, koska tunnistin mielestäni jutun kuvaaman ylisäästäväisen ihmistyypin muutamassa tuttavassani ja sukulaisessani. Artikkeli ei kuitenkaan tyytynyt vain irvailemaan liian pitkälle viedylle säästäväisyydelle. Toimittaja siteerasi psykoanalyytikko Kaj J. Davidkinia, joka kertoo kitsastelun taustalla olevista huonosta itsetunnosta ja lapsuuden traumoista. Pihi ihminen on koko ajan varuillaan ja pelkää toisten varastavan jopa ajatuksensa ja tunteensakin. Itaralle ihmiselle läheisyys ja sitoutuminen on vaikeaa, ja hänestä tulee usein eristäytynyt ja yksinäinen.

Melko pian naureskeluni alkoi kolottaa jossain ei-niin-kaukana omasta nilkastani. Jutussa nimittäin siirryttiin puhumaan "tuhoavasta kateudesta", jossa ihmisen on vaikea ottaa vastaan toisilta mitään hyvää, koska joutuisi silloin myöntämään, että toisella on hänelle arvokasta annettavaa. Hmmm. Tällä tavoin kateellinen ihminen sulkee pois olemassa olevat tarpeensa toisiin ihmisiin nähden välttääkseen niihin liittyvät omat tunteensa. Hmmm.

En sentään ole aivan eristäytynyt ja yksinäinen, mutta on totta, että pitkän lapsettomuuskautemme aikana olen etääntynyt monista samanikäisistä ystävistäni, varsinkin niistä (=suurin osa), jotka ovat tänä aikana saaneet lapsia. En myöskään sanoisi, etten pystyisi ottamaan vastaan mitään hyvää toisilta, mutta sen myönnän, etten kovin aidosti innoissani jaksa kuunnella esimerkiksi juuri lapsen saaneiden äitien neuvoja tyyliin sitten kun teillekin tulee se… , vaikka varmasti toisten lastenhoitovinkeistä oikeastikin voi tulevaisuudessa olla hyötyä.

Puhuin tässä juuri erään läheiseni kanssa siitä, miten suuri koetuskivi kahden naisen väliselle ystävyydelle on vain toista koskettava lapsettomuus, kun molemmat haluavat lapsen.

Puhuimme mm. siitä, kuinka minä ja eräs ystäväni M etäännyimme taannoin toisistamme hänen saatuaan lapsen. Olimme sitä ennen puhuneet paljon vaikeuksistani iloita toisten raskauksista ja vauvauutisista ja M oli ilmaissut ymmärtävänsä tämän hyvin. Kun hän sitten itse päätti haluta lapsen ja tuli raskaaksi ensi yrittämällä, sanoin hänelle rehellisesti, etten ehkä ole paras ihminen tukemaan häntä raskauden aikana tai lapsen juuri synnyttyä. M loukkaantui, sillä hän oli mielestään poikkeus, koska olemme ystäviä, ja minun olisi pitänyt pystyä olemaan iloinen hänen puolestaan.

Läheiseni, jonka kanssa tästä puhuin, oli varovaisesti sitä mieltä, että ystäväni M oli oikeassa : ystävyyden pitäisi kantaa niin pitkälle, että olisin suhtautunut raskaana olevaan ystävääni eri tavalla kuin muihin raskaana oleviin naisiin. Okei, olin huono ystävä ja katkera akka, enkä ole tuonaikaisista ajatuksistani tai toiminnastani erityisen ylpeä. Jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi ystävyyden pitäisi kantaa vain yhteen suuntaan? Miksei raskaaksitulemisessa onnistuneen ystäväni tarvitse ymmärtää, että suren omaa epäonnistumistani niin, etten kykene iloitsemaan hänen onnestaan? Hänhän siinä tilanteessa on vahvoilla, en minä.

Keskustelussa läheiseni kanssa tuli puheeksi myös ystäväni J, joka on itseni tavoin kärsinyt lapsettomuudesta jo vuosia ja jonka hyvä ystävä K toimi lapsen saadessaan hyvin eri tavoin kuin M. Raskauden aikana K ei tuputtanut lapsenodotustaan J:lle, vaan antoi tämän ottaa haluamansa etäisyyden. K kuitenkin soitti J:lle heti, kun he tulivat lapsen kanssa synnytyssairaalasta kotiin ja ilmaisi seuraavat asiat :

- Tiedän, että olette yrittäneet saada lasta jo hyvin kauan ja ettei teille ole helppoa katsoa vierestä, kun me muut onnistumme siinä
- Olemme hyvin, hyvin onnellisia vauvastamme, vaikka samalla suremme sitä, etteivät teidän yrityksenne ole vieläkään onnistuneet. Tällä hetkellä elämämme kuitenkin pyörii ja tulee pyörimään eniten oman onnemme ympärillä
- Älkää pitäkö velvollisuutenanne tulla ihailemaan perheenlisäystämme! Teidän ei tarvitse tulla katsomaan lastamme tai meitä, ennen kuin itse olette siihen valmiit, menipä siihen vuosi tai viisi vuotta. Saatte myös tulla, olla meillä vaikka vain minuutin ja lähteä heti pois, emme loukkaannu siitä.
- En halua sääliä teitä, mutta haluan vain sanoa, että ystävyytemme on minulle tärkeä ja haluaisin säilyttää sen, vaikka meitä on nyt onnistanut juuri siinä isossa asiassa, jossa te ette ole onnistuneet

Ystäväni J koki tämän keskustelun olleen edellytys naisten välisen ystävyyden jatkumiselle. Se antoi hänelle mahdollisuuden "säilyttää kasvonsa" ; J:n ei tarvinnut tuntea olevansa huono ja alhainen, koska hänen (kateuden) tunteensa ymmärrettiin eikä häntä syyllistetty niistä. Erityisen tärkeää oli, että K teki aloitteen ja suoraan sanoi ymmärtävänsä olevansa onnekas ja se, joka tässä tilanteessa on vahvoilla.

Tietenkään lapsen saaminen ei ole peli, jossa voitetaan tai hävitään, mutta jos ei lasta pysty saamaan, niin fiilikset kyllä ovat kuin häviäjällä. Lapsettomuudesta kärsivä nainen kokee olevansa huono, kelvoton, luuseri epänainen, joka ei pysty edes siihen mitä varten nainen ylipäätään on luotu (sen, joka ei ole tätä itse kokenut, on varmasti hyvin, hyvin vaikea ymmärtää, missä määrin lapsettomuudesta kärsivä nainen kokee alemmuutta muihin naisiin nähden). Omaa jatkuvaa epäonnea näin "yksinkertaisessa" asiassa on vaikea ymmärtää, saati hyväksyä.

Tiedättehän toisaalta tunteen, kun voittaa tai on voittamassa vaikkapa kortti- tai lautapelissä : vaikka sitä tietää olleensa suurimmaksi osaksi vain onnekas, samalla kokee lähes vastustamattomasti myös ansainneensa tuon onnen ja onnistumisen sitä vahvemmin, mitä paremmin tai selkeämmin onnistuu? Perheenlisäystä koskevia voittajan fiiliksiä en vielä ole päässyt kokemaan, mutta kuvittelisin, että se onnen ja ilon tunne, kun saa lapsensa ensi kerta syliinsä, ei ole edellä kuvaamistani tunteista kamalan kaukana.

Pointtini ei ole ontuva winner-looser -vertaus vaan se, että kun onnen potkaisema ihminen myöntää olevansa onnekas ja vahvoilla, hän antaa onnettomammankin tunteille olemassaolon oikeutuksen ; katalasta kateuden ja alemmuuden tunteestaa saa ikäänkuin vapautuksen ja pääsee käsiksi aivan toisenlaiseen möykkyyn, jota on sisällään rytistänyt.

Uskon, että ihminen, joka ei koskaan ole tai myönnä olevansa kateellinen toisille, ei ole rehellinen tai kieltää omat tunteensa. Olen myös sitä mieltä että se kateusvaihe, jonka jokainen lapsettomuudesta kärsivä varmasti tunnistaa, on tarpeellinen, että pääsee kiinni omiin tunteisiinsa ja motiiveihinsa. En nyt osaa selittää tätä järkevästi, mutta minusta tämä omien inhottavien tunteiden läpikäyminen liittyy sen ymmärtämiseen, että lapsi, olipa kyseessä bio- tai adoptiolapsi, ei saisi olla vanhempiensa onnen edellytys.

Onneksi hesarin jutussakin kerrottiin lopuksi, kuinka tuhoava kateus voi muuttua rakentavammaksi, kun ihminen uskaltautuu tiedostamaan kateuden tai ahneuden itsessään. Artikkelissa todettiin myös, että matkan varrella surutyö ja suremisen opetteleminen auttaa. Siitä kai oli kyse, kun hoitojen päätyttyä vihdoin annoimme itsellemme luvan surra, voidaksemme jonain päivänä jättää surun taakse ja jatkaa uutta kohti ?

Summa summarum : uskon kyllä, että kateus on suurelta osin heikkoa itsetuntoa ja alemmuuden tunnetta. Se vahva itsetunto, jonka toisten kanssa iloitseminen ja myötäeläminen vaatii, ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys eikä varsinkaan itse ansaittu hyve.