Aamulla kiskoin luukasani ylös sängystä klo 6.30, söin pikaisen ja riittämättömän aamiaisen, katsoin ulos, huokasin syvään ja puin normaalien vaatteideni päälle villapaidan, sadehousut, sadetakin, pipon ja hanskat. Reppu pyörälaukkuun, muovipussi satulaan ja liikkeelle. Vettä tuli naamaan koko matkan. Pisaroiden ja hyisen viiman seasta kerkisin havainnoida, että aamuseitsemältä kaupungilla liikkuu aika erinäköistä sakkia kuin kahdeksalta: kaikilla tuntuu olevan pro-varusteet päällä. Kohtasin useita täydellisessä sadeasussa ja huomioliiveissä (töihin?) käveleviä henkilöitä ja muutaman (sadeasuista) lastaan pyörän tarakalla hoitoon polkevaa äitiä (en muuten yhtään isää). Lisäksi tietenkin runsaasti autoilijoita, jotka heijastimista ja vilkkuvaloistani huolimatta rynnivät sentin päästä ohi eivätkä välittäneet hidastaa edes lätäköitten kohdalla.

Sairaalassa oli täysi tohina päällä, ja kun sain ensimmäisessä vastaan tulleessa vessassa kuoriuduttua sadevaatteistani, minulla olikin täysi työ löytää oikea osasto, infotiski oli nimittäin yllättäen kiinni. Minuutilleen silloin kun tulkki oli tilattu astuin osaston ovesta sisään ja hetken ihmettelyn jälkeen keksittiin myös, miksi minut oli paikalle pyydetty. Vaikka asiaa (kiitos ennustuksesta, Mindbrain!) olisi taas riittänyt vaikka kuinka pitkäksi aikaa, jouduin kiitämään pois paikalta tunnin kuluttua, koska oli pakko ehtiä kokoukseen. Sisätiloissa viettämäni tunnin aikana vesi oli muttunut lumeksi ja jäätävä viima mikrojääkidesateeksi, jonka suunta oli kuinkas muuten kuin jälleen suoraan päin pläsiä (vain rannikolla voi tuulla kaikista suunnista yhtä aikaa). Niinpä saavuin kokouspaikalle takin selkämys yltä päältä ravan sekaisessa lumessa, naama ja etureidet umpijäässä (en ehtinyt pukea sadehousuja paluumatkalle) ja takapuoli litimärkänä. Luonnollisesti päälläni oli lyhyt pusero. :-) Loppupäivän haisinkin sitten vintillä kostuneille matonkuteille, yöks.

Koska koko aamupäivä meni säheltämiseen, oikeita töitä riitti kuuteen saakka, minkä jälkeen ryntäsin täyttä laukkaa kotiin: yliopiston pikkujoulu alkoi seitsemältä ja kollega tuli hakemaan puolelta. Yritin epätoivoisesti virkistäytyä kylmällä naamapesulla ja vaihtamalla vaatteita, mistä huolimatta tunsin oloni totaalinuutuneeksi. Koska R tekee tuntiopetushommia lipastolle, hänetkin oli kutsuttu (Suomessahan työpaikan pikkujoulut eivät ikinä ole avec-tilaisuuksia, mikä on ymmärrettävää mutta tyhmää), mikä oli mukavaa. Tarjotusta ruoasta ja juomasta huolimatta emme viihtyneet bileissä kauaa vaan tilasimme jo kymmenen jälkeen taksin kotiin. Jotenkin piparit, glögi ja joulupukki eivät sentin lumikerroksesta huolimatta tunnu vielä luontevilta.

Onko se auttamatta vanhuuden merkki, että hälisevässä seurassa kaipaa kotiin takkatulen ääreen olemaan ihan rauhassa vaan kahdestaan?

Huomenna puskemme aamujunalla Keski-Suomeen entisille kotikonnuilleni sukulaislapsen nelivuotissyntymäpäiville. Ostimme hänelle päiväkotiaiheisen kirjan, jossa seikkailee myös Kiinasta adoptoidun näköinen pikkutyttö :-).