Tänään sataa räntää ja tuulee täysillä, mikä tuntuu sopivasti kulminoivan tämän viikon ankeahkot tunnelmat.

Maanantaina letkautin typerästi viikonloppuna kihlautuneelle puolitutulle, että kai hän tietää kihlauksen vanhenevan vuodessa. Kun hän kakistellen sanoi, etteivät he olleet aikoneet nopeassa tahdissa naimisiin, lisäsin perään, että ei se mitään, olen minäkin ollut kaksi kertaa kihloissa yli kolme vuotta... tähän kihlaonnea juhlinut tuttava totesi suoraselkäisesti, että juuri tällaisia kommentteja hän ei olisi halunnut kuulla, jolloin pyysin tietysti anteeksi typerää möläystäni (joskin olin aivan hilkulla lisätä, että menin kyllä molemmilla kerroilla naimisiin... onneksi sain sentään sen nielaistua).

Keskiviikkona olin erään työryhmän kokouksessa, jonne oli pyydetty asiantuntijaksi henkilö X. Olin sattumalta opiskellut muutama vuosi sitten hänen kotiyliopistossaan, ja tuumasin nimen nähtyäni, että kuulostaa tutulta. Naamaa en kuitenkaan tunnistanut paitsi tasolla olen ehkä joskus nähnyt hänet jossain. Kokouksen aluksi käytiin esittelykierros, jonka hän aloitti.Olin seuraavana vuorossa, esittelin itseni, käännyin tämän asiantuntijan puoleen iloisesti hymyillen ja sanoin, että olen muuten joskus saattanut tenttiä sinulle jotain. X katsoi minua suhteellisen jäätävästi : Niin, olit ********n pienryhmässäni vuoden. [merkitsevä tauko] Oikein hauska tavata taas. Samassa muistini palasi ja tajusin, että juuri tämä henkilö oli se erityisen ärsyttävä tyyppi, jota olin inhonnut... Koska en keksinyt mitään sanottavaa, joka olisi tehnyt muuta kun pahentanut tilannetta, hymyilin (typerästi) ja nyökkäsin seuraavana esittelyvuorossa olevalle, että hän voisi jatkaa.

Minua koko syksyn kalvanut liikkumattomuus kulminoitui tällä viikolla, kun päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Olin aikonut mennä jumppaan maanantaina, mutten jaksanut, koska oltuani töissä klo 8-18 olin niin aivokuollut, etten olisi pystynyt raahautumaan muualle kun kotisohvalle. En ihan oikeasti olisi pystynyt!

Tiistaina lusmusin normaalilusmut, mutta keskiviikkona sitten repäisin ja menin kaksi kertaa jumppaan! Ensin aamulla klo 6.45 (aaltoja saa tehdä kommenttilootassa!) ja sitten vielä töiden jälkeen illalla. Eilen en ollut aivokuollut, vaan harvinaisen elävä, sillä ihan joka paikkaan koski, jopa leuka on kipeä! Mutta lannistuinko, no EN! Nimittäin eilen illalla kävin vielä pitkällä lenkillä, hah!

Lenkistä puheenollen, en ole lusminut aivan koko syksyä, koska käyn kyllä silloin tällöin lenkillä*. Nimittäin jos pystyn kantapäiltäni, jotka ovat joutuneet rakkokierteeseen. Kaikki alkoi keväällä, kun päätin muuttua supernaiseksi ja lenkkeillä loskassakin. Hankin goretex-lenkkarit, joilla voi loiskia menemään vaikka millaisessa sohjossa. Kengät maksoivat miljoonan, mutta koska niiden ostoa edelsi jalan testaaminen hienolla laitteella, jossa piti kävellä, juosta ja kykkiä paljain jaloin** ja joka piirsi hienon kuvion jalkojeni rakenteesta, uskoin niiden olevan juuri oikeanlaiset.

Ostin goretexini kevään pahimpaan loska-aikaan, joka loppuikin sopivasti suunnilleen seuraavana päivänä. Niinpä ehdin käyttää niitä vain kerran ja vaikka sain niistä tietenkin kaamoittavat rakot, ajattelin, että se on normaalia. Saan melkein aina uusista kengistä ensin rakot. Onhan se normaalia? Onhan? R nimittäin epäilee, että jaloissani on jotain vikaa kun saan jatkuvasti rakkoja.

Nyt syksyllä sitten ajattelin ajaa uudet lenkkarit sisään ajan kanssa. Ensimmäisellä lenkillä kiristin nauhat huolellisesti ja laitoin oikeanlaiset sukat jalkaan. Puolivälissä oli pakko kääntyä takaisin, koska tuntui siltä, että jalat olivat vereslihalla polvitaipeisiin saakka.

En lannistunut, vaan kokeilin muutaman viikon päästä uudelleen ja sain jälleen kuorittua nahat molemmista kantapäistä. R epäili minun ostaneen törkeän kalliilla vääränlaiset kengät.

Pidin taas muutaman viikon tauon, kunnes toissaviikolla yritin uudelleen. Onnistuin kävelemään kengillä tuskitta yli tunnin, mutta sain silti loppusuoralla aikaiseksi rakot. Kävelin sen jälkeen viikon kantapäättömillä sämpylöilläni, jotta saisin kantapäät kunnolla paranemaan. R naureskeli partaansa.

tohvelit

Viime viikolla päätin varautua kaikkeen ja laastaroin jalat valmiiksi. Tarkoituksenamme oli käydä kylässä noin viiden km päässä asuvien tuttavien luona. Jouduimme kääntymään puolivälissä takaisin, koska en pystynyt enää kävelemään kunnolla, tuntui lähinnä siltä, ettei kantapäissäni ole nahkaa enää ollenkaan! R ehdotti, että soittaisimme taksin ja menisimme sillä kotiin, mutta koska aistin hänen äänestään hivenen ivaa, kärvistelin hampaat irvessä kotiin saakka.

Eilen päätin itku silmässä, etten luovuta. Laastaroin jalat valmiiksi rakkolaastareilla ja läksin uhmakkaasti lenkille. Kestin lenkin, joka oli pitkä, mutta rakot sain silti jalkoihini, rakkolaastareista huolimatta! Täytyy kyllä myöntää, että edelliset rakot eivät olleet vielä parantuneet, mutta silti... ei tämä kyllä reilua ole!

Onko minun pakko uskoa R:ää ja antaa uudet kenkäni jollekin, kun en näköjään pysty itse niitä käyttämään? Kiero ystäväni ehdotti, että lahjoittaisin ne ylempänä mainitsemalleni henkilö X:lle: hei, mustakin on ihana nähdä sua taas, tässä sulle uudet kengät, ne on mulle vähän liian pienet...

Ei meidän perheessä pelkkiä luuserikantapäitä ole. R, joka ei ole koskaan harrastanut juoksemista eikä edes kovin reipasta kävelyä (saan olla aina hoputtamassa), päätti toissapäivänä lähteä lenkille. Hänellä ei ole edes lenkkareita, joten hän lähti laukkaamaan jotkut talvikengät(?) jalassa. Oltuaan poissa puolisentoista tuntia hän palasi ja laski kartan avulla juosseensa 12 km! Tuosta vain, yhteen menoon ja koko ajan juosten, välillä hitaammin, välillä nopeammin. Tsiisös. Juuri tuollainen R on, päättää vaan yhtäkkiä tehdä jotain ja tekee sen sitten täysillä, noin vain hupsista heijaa.

Eikä sille tietenkään mitään rakkoja tullut, mutta kävely on sentään ollut jäykähköä, kiäh kiäh.


*) Aikaisemmin harrastin aktiivisesti juoksemista, mutta noin 7 vuotta sitten sain yhtäkkiä ns. penikkataudin eli luukalvon tulehduksen molempiin sääriluihini. Siihen loppui juokseminen: vaikka yritin vaihtaa kenkiä, tahtia, tyyliä ja alustaa, jalat kipeytyivät jo muutaman sadan metrin juoksemisesta sietämättömän kipeiksi. Kävin hierojallakin, joka suunnatonta tuskaa tuottaen hieroi sääriluiden päälliset (vieläkin sattuu kun edes ajattelen sitä) todeten vain, että joillekin vaiva jää pysyväksi. Siitä lähtien olen säännöllisen epäsäännöllisesti yrittänyt juoksemista, mutta ei onnistu, kipu palaa heti, lyhyestäkin lenkistä. Nykyisin lenkkeilen siis kävellen, joko sauvoilla (sic!) tai ilman.

**) Miksi aina kun joutuu yllättäen paljastamaan jalkansa julkisesti, muistaa vasta liian myöhään, ettei ole ajellut säärikarvojaan?