Lueskelin tässä viimeisintä Kodin Kuvalehteä. Ensimmäisenä tietenkin ahmin jutun Aasiasta adoptoidun Anun tarina, joka oli mielenkiintoinen, joskin melko pintaliitävä juttu (sen sisältö on muuten suurin piirtein sama kun saman ihmisen haastattelu viimeisimmässä Adoptioperheet -lehdessä). Seuraavaksi jatkoin yleistä selailua, kunnes juutuin katselemaan Äidit ja Tyttäret -valokuvakilpailun satoa. Jaa miksi juutuin? No tietenkin siksi, että laskin (ensin ihan oikeasti alitajuisesti!) jokaisen äidin ja tyttärien ikäeron saadakseni selville, minkä ikäisenä äiti lapsensa sai... Näin tekee kai vain sellainen, joka on kärsinyt tai kärsii lapsettomuudesta ja vertaa itseään (usein itseltäänkin salaa) jokaiseen ohikulkevaan onnekkaaseen lapselliseen?

Milloinkahan pääsen tästä eroon? Nykyisin uskottelen itselleni, että olen muuttunut ja uusi, positiivinen ihminen, mutta joudun kerta toisensa jälkeen myöntämään, että vielä se vertaileva tutkimus on voimissaan.

Luin eilen jostain, että itselleen pitää oppia antamaan anteeksi. Voin kyllä sanoa itselleni että ANNAN TÄTEN ITSELLENI ANTEEKSI PIILOKATEUTENI JOKAISTA LAPSEN SAANUTTA HENKILÖÄ KOHTAAN mutta se vain pahentaa asiaa. Seuraavaksi tulee nimittäin vielä huonompi omatunto, koska tunnen tekeväni tuplasyntiä: ei kai nyt tuollaista asiaa saa antaa anteeksi! Lapsikin (sic) tietää, ettei kahdesta pahasta tule yksi hyvä!