Lueskelin alkuviikosta Evelyne Pisier’n kirjan Une question d’âge, joka kertoo ’epäonnistuneesta’ adoptiosta*. Kirjan kirjoittaja E. P.on itse viiden lapsen (joista kolme biologista ja kaksi adoptoitua) äiti, ja tarina on hänen mukaansa osittain elämänkerrallinen, vaikka se onkin muodoltaan romaani.

Kirjassa eronnut yhden (bio)lapsen äiti haluaa uuden miehensä kanssa adoptoida lapsen. Syyt adoptioon ovat naisen ikä (yli 45) ja se, ettei mies ei halua biologisia lapsia. Perhe on erittäin varakas ja hyvin koulutettu, ja perheen isällä on suhteita, joilla byrokratiaan saadaan tarvittaessa vauhtia. Adoptioprosessi eteneekin suomalaisittain varsin vauhdikkaasti, ja vaikka kirjailija korostaa prosessin raskautta, perhe adoptoi varsin pian pienen chileläisen tytön sikäläisen tuttavan kautta (tämä on ilmeisesti ainakin aikaisemmin ollut Ranskassa todella mahdollista). Perheen vanhempi lapsi on tässä vaiheessa jo teinityttö ja muuttaa pian pois kotoa.

Alku sujuu hyvin, kunnes monimutkaisten tapahtumien jälkeen pariskunta vähitellen huomaa luisuneensa tilanteeseen, jossa heillä ei ole mitään auktoriteettia adoptiotyttäreensä: tytär pompottaa vanhempiaan kuus-nolla, eivätkä vanhemmat raaski rangaista häntä mistään, vaikka tytär selkeästi hakemalla hakee rajojaan. Jatko on yhtä kauhuskenaariota. Tytöstä tulee liian varhain sukukypsäksi tullut yliseksuaalinen manipuloija, patologinen valehtelija, narkkari ja varas, joka erotetaan koulusta toisensa jälkeen. Yläluokkainen perhe ei voi ymmärtää tyttären käytöstä ollenkaan, mutta pitää julkisivua yllä käyttäytymällä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kulissien takana äiti pelkää tyttöä lähes hysteerisesti, ryömii tämän edessä ja lahjoo tämän kerta toisensa jälkeen ’paranemaan’. Isä saa tytön aina takaisin kouluun suhteillaan, kunnes hänet lopulta yhden mielisairaalajakson, sisäoppilaitoskokeilun ja useiden karkureissujen jälkeen huostaanotetaan hieman alle 16-vuotiaana. Kirjan loppuvaiheessa tytär käyttää häikäilemättä valtaa, jonka huomaa itsellään olevan, kun sosiaalityöntekijät puuttuvat peliin: hän nöyryyttää vanhempiaan julkisesti syyttämällä heitä milloin pahoinpitelystä, milloin alkoholismista tai pedofiliasta.

Tätä kirjaa en suosittele heikkohermoisille enkä niille, jotka eivät tiedä mitään adoptiosta. Kirjasta saa nimittäin sellaisen kuvan, että kaikki tytön ongelmat johtuvat adoptiotaustasta ja ettei kirjassa kuvattuihin ongelmiin ole olemassa mitään ratkaisua tai apua. Kirjan äiti itkee itkemästä päästyään, häpeää ja suree tyttären huonoa käytöstä pitäen itseään uhrina, jota ei palkita, vaikka hän tekee kaikkensa. Hän ei luota psykologeihin tai sosiaalityöntekijöihin lainkaan eikä asiantuntijoihin yleensäkään (vaikka on itse yliopistonopettaja), vaan hokee itselleen, että hänen ainoa virheensä on rakastaa lastaan liikaa ja haluta hänelle pelkkää hyvää. Äiti myös vertaa adoptoitua tytärtään lakkaamatta biologiseen tyttäreensä, joka täyttää kaikki perheen odotukset menestymällä loistavasti opinnoissaan ja päätymällä arvostetuksi tutkijaksi ulkomaille – ja todistaa täten äidin toimineen ’oikein’.

Kirjan äiti selittää tyttärensä ongelmat lähes kokonaan sillä, että tämä ei ole hänen biologinen lapsensa. Hänen mielestään osasyy kasvatuksen epäonnistumiseen on myös vanhempien ja tyttären suuri ikäero (mistä kirjan nimi, suomeksi Ikäkysymys): tavallista iäkkäämmät vanhemmat eivät ymmärrä nuorison kieltä, muotia ja mieltymyksiä riittävästi. Eniten äitiä kalvaa kuitenkin se, ettei tytär menesty koulussa ja jättää lopulta peruskoulunkin kesken. Äiti ei yksinkertaisesti hyväksy tytärtään lainkaan ihmisenä eikä yksilönä, eikä tunne tätä käytännössä ollenkaan. Kun tytär kirjan lopussa päättää lähteä Ranskan Idols –kisaan ja menestyy siinä hyvin, äiti häpeää tätä suunnattomasti eikä millään voi uskoa, että tytär osaa laulaa.

Tarkemmin ajateltuna en suosittele tätä kirjaa kenellekään, en adoptoiville, en sellaisille, jotka ovat adoptoitujen tai adoptoivien kanssa tekemisissä, enkä varsinkaan sellaisille, jotka eivät ole. En toivoisi kirjan äidin huonon itsetunnon ja marttyyriasenteen tarttuvan yhteenkään adoptioäitiin, enkä varsinkaan toivo tällaisten adoptoituja lapsia koskevien ennakkoasenteiden tai stereotypioiden leviävän niiden pariin, jotka eivät ole elämässään kohdanneet adoptioperheitä.

 

*) Mikä olisi vastaava termi biologiselle lapselle? Epäonnistunut elämä?