Esipuhe 1:

Kuten jotkut ehkä muistavat, talossamme oli taannoin hieman levottomia vuokralaisia, joita välillä poliisivoiminkin taltutettiin. Heidän onneksi poistuttuaan tilalle muutti pariskunta, jonka miesosapuolella (joka ei virallisesti edes asunut täällä) oli neljä autoa ja yksi moottoripyörä, naisosapuolella yksi auto. Moottoriajoneuvojen määrä ja äänekäs käyttö aiheuttivat taloyhtiössä jatkuvaa kränää ja häiriötä, joten olimme todella iloisia, kun pariskunta ilmoitti muuttavansa syyskuun lopussa pois.

Lokakuun alussa yläkertaan muutti nuori, sievä tyttö, joka vaikutti unelmavuokralaiselta …siihen saakka, kun ensimmäisen päivän iltana pihalle ilmestyi tytön asunnosta kaksi aivan kaatokännissä olevaa nuorta sälliä, jotka olivat lähdössä ajamaan pihasta jonkinlaisella kevytmoottoripyörällä, vaikka kuski ei saanut käsiään edes pysymään ohjaustangolla ja kyytiläisen piti auttaa hänet penkkiin istumaan. 

Ryntäsimme ulos ja R pyysi poikia jättämään mopon tien viereen ja poistumaan jalan. Hoettuaan hetken aikaa Hei älä nyt viiti (jonka tuskin saivat sanottua, niin kännissä/ aineissa he olivat) jätkät lähtivät kaasuttamaan pihalta tiehensä. Koska rattijuopot eivät missään oloissa ansaitse armoa, soitimme poliisit perään, mutta emme tietenkään tiedä, ovatko he vaivautuneet paikalle vai eivät. Tämän jälkeen R kävi vielä kysymässä tytöltä, olivatko pojat hänen tuttujaan ja miten hän voi päästää heidät lähtemään tuollaisessa kunnossa liikenteeseen. Tyttö myönsi, että pojat tulivat hänen luotaan, mutta kielsi tuntevansa heitä (?) ja sanoi, että hyvä, että soititte poliisit.

Seuraavana yönä tytön asunnosta kuului sellainen mekkala, että R lähti aamuyöllä huomauttamaan metelistä. Oven avasi tuntematon mies kalsareissaan ja viinapullo kädessään. Mies käyttäytyi sen verran uhkaavasti, ettei R (vaikka onkin rohkea, uljas ja vahva) halunnut mennä asuntoon sisälle.  Kysyttäessä, onko asunnon haltija kotona, mies vastasi, että on, mutta tyttö ei tullut ovelle. Lopulta tyyppi lupasi olla hiljempaa. Kumma kyllä, seuraavana päivänä tyttö kertoi olleensa kotona nukkumassa (asunto on yksiö ja meteli oli aikamoinen) ja väitti, ettei tuntenut tätäkään tyyppiä eikä tiedä edes hänen nimeään.

Olimme jo huolissamme siitä, onko taloomme pesiytymässä tytön selvästi hyvin epämääräinen ystäväporukka. (Ahdistaa! En haluaisi olla NIMBY-ihminen, mutten oikeasti kestä ajatusta siitä, että lapsemme joutuu pelkäämään humalaisten tai huumehörhöjen nXXkerihuutelua omalla kotipihallaan.) Sitten paikalle ilmestyi mukava nuori mies, joka tervehti normaalisti, esitteli itsensä ja kertoi olevansa tytön poikaystävä, joka on juuri muuttamassa asuntoon. Hän kertoili myös työpaikastaan ja kyseli jopa, onko talossa esim pihatalkoita tai muita sellaisia, johon heidän toivottaisiin osallistuvan. Huokaisimme helpotuksesta: taloomme on muuttanut normaali ihminen!

Esipuhe 2:

Vaikka lapsuudenkotini oli hyvin epäuskonnollinen, osallistuin pienenä uskonnonopetukseen ja muuhunkin « tavalliseen » uskontomeininkiin. Pyhäkoulusta, jossa kävin joskus alle kouluikäisenä muutaman kerran, muistan vain sen, että saimme pitkän hiljaa istumisen jälkeen jäädä leikkimään talon kissanpoikien kanssa. Kävin sisarusteni kanssa myös seurakunnan tyttö- ja poikakerhossa, varmaan siksi, että se oli ainoa kylällä toimiva kerho*. Kerhoa piti kaksi ylemmällä luokalla olevaa tyttöä, emmekä yleensä tehneet siellä mitään uskontoon liittyvää, paitsi että lopuksi laulettiin aina virsi.

Koska siihen aikaan (jotenkin luulisin, että tämä on muuttunut? Vaikka eihän lapsuudestani ole kuin reilut 30 vuotta...) lapset osasivat virsiä, saimme aina itse valita loppuvirren, joksi useimmiten valittiin Tule kanssani herra Jeesus, koska se oli niin lyhyt. Virsi veisattiin sen talon pihassa, jossa kerhoa kulloinkin pidettiin, ja muistan yhä elävästi, kuinka pimeinä talvi-iltoina lauloimme sitä hätäisesti potkurit menosuuntaan käännettyinä, takajalka ojossa ja kumartuneina valmiina lähtöön sillä siunaaman (sic!) sekunnilla, kun virsi loppui.

Olen elämäni aikana laulanut paljon, esiintynytkin nuorempana ulukomaita myöten. Perheessämme on laulettu aina, ja vaikka en todellakaan ole mikään kirkkokuorolainen, olen aina pitänyt myös virsistä, joita laulettiin paitsi kirkossa, myös mm. koulussa joka aamu aamunavauksessa. Sitten pakollisten koulujumalanpalvelusten kirkossa käyntini on jäänyt muutamia häitä ja hautajaisia lukuun ottamatta. Jos kuitenkin kirkkoon satun eksymään, tykkään yhä laulaa virsiä, paitsi että useimmiten liikutun niin, etten pysty laulamaan kunnolla! (Sama vika kun kauneimmat joululaulut – konserteissa, menen sinne ja vollaan niin näkyvästi, että itseänikin nolottaa).

Tarina :

Tilasin sunnuntaina lehti-arvostelun perusteella hetken mielijohteesta kaksi virsilevyä netistä. Toimitus oli nopeaa, ja jo tiistai-iltana istuin keittiön pöydän ääressä, join teetä ja kuuntelin täysin epätodellisessa mielentilassa tuttuja virsiä. Virsi on siitä hankala laji, että sen pitäisi olla justiin eikä melkeen: en kestä laahaamista enkä kaahaamista, ei mitään kikkailusovituksia muttei myöskään niekutusta tai liikaa hehkutusta. Ei saisi olla mitään uskonnollista hurmosta, muttei tietenkään myöskään mitään kevyttä hupiversiota. Oikeastaan jonkun pitäisi osata laulaa virret justiin niin kuin meidän vaari.

En suinkaan pitänyt kaikista virsisovituksista, mutta silti yllätin (not) itseni liikuttumalla sellaisistakin virsistä, jotka olivat lapsena minusta aivan kamalia: esim Mä silmät luon ylös taivaaseen, Suojelusenkeli ja Soi kunniaksi luojan saivat minut nyyhkimään lähes holtittomasti samalla kun yritin nieleskellen laulaa mukana (jestas mitä kuultavaa, onneksi (tai niin luulin) olin yksin kotona). Kun vuoroon tuli Mua siipeis suojaan kätke, joka oli isäni lapsuuden perheessä iltavirsi** , aukesivat kyynelhanat kunnolla, tykkään nimittäin myös virren sävelestä todella paljon. Kyseisen virren lauloimme toisen kummin kanssa yhdessä myös kummipoikani kastajaisissa (miten pystyin siihen silloin?).

Tässä vaiheessa ovikello soi. Virren soidessa taustalla menin turvonnein silmin avaamaan ja kohtasin ovella neljä (4) kpl virkapukuisia poliiseja, jotka kuiskaten kysyivät, onko meillä muiden asuntojen avaimet (mistä ne sen tiesi?).

Kaivoin hämmentyneenä avaimet, mutten heti löytänyt alaoven avainta. Samassa rappukäytävästä kuului kolahdus, ja poliisit maastoutuivat salamannopeasti oven molemmin puolin minun seisoessani vieressä jokseenkin pöhkönä ja miettiessä, pitäisikö minunkin litistyä johonkin. Ketään ei kuitenkaan tullut, löysin avaimen ja herrat konstaapelit etenivät hiipien yläkertaan.

Hetkisen kuluttua näin ikkunasta, kuinka se mukavanoloinen nuorimies ja joku toinen miekkonen raahattin ripeähkösti käsiraudoissa ulos.

Loppupäätelmät :

Jos pankkimme on vielä huomenna pystyssä, menemme sinne neuvottelemaan uudesta asuntolainasta. Tällä kertaa etsimme omakotitaloa.

Jälkikirjoitus :

Jos en olisi kuunnellut Mua siipeis suojaan kätke kahta kertaa, olisin poliisien tullessa ollut (minulle ennalta tuntemattoman) virren Hyvä Jumala, kiitän kodista kohdalla.

 

*) Jos totta puhutaan, niin kylällä toimi kyllä myös 4H-kerho ja Nuoret Kotkat, joista jälkimmäistä pitivät työväenyhdistyksen tukipilarit eli vanhempani… lienee sanomatta selvää, että me kuusi olimme kerhon vakijäsenet. Kunhan vanhenen tarpeeksi, aion perustaa Vanhat Kotkat, joissa juodaan viiniä, lauletaan työväenlauluja ja vollataan täysin reaalimaailmasta irtautuneina.
**) Tätä virttä ei isäni perheessä ole koskaan laulettu minun kuulteni, koska jossain vaiheessa, kauan ennen syntymääni, perheen virrenlaulanta loppui. Liikutun kuitenkin ajatuksesta: isä, äiti ja yhdeksän lasta laulamassa yhdessä joka ilta.
Niisk.