sanan
kaikissa merkityksissä. Väsyttää, vituttaa ja yhä vain itkettää vaikka
tätä on itketty jo monta päivää. Tämä suru ei mene pois itsestään, se
pitää työstää ulos ja se ei ole helppoa. Paras tuki on oma rakas R,
joka on jaksanut silittää ja heijata, vaikka itsekin on yhtä maassa ja
epätoivonen. Olemme kyllä pystyneet jo nauramaankin ja olemaan
ajoittain ajattelematta tätä, mitä nyt jokainen kadulla vastaan tuleva
lapsiperhe tai raskaana oleva nainen vääntää veistä haavassa.
Tällä
kertaa todella moni tiesi hoidostamme, ja kerroimme myös
epäonnistumisesta heti. Monilta ystäviltä ja sukulaisilta olemme
saaneet myös vastausviestin, jotka kumma kyllä merkitsevät paljon,
olivat ne miten banaaleja tahansa. Kummallista silti, miten jotkut
ihmiset eivät vain ymmärrä ollenkaan, että tällaista voi surra ja että
molemmat todella suremme: anoppi oli sanonut R:lle puhelimessa, että
tietää, miltä minusta tuntuu... siis minusta, ei R:stä, ikään kuin mies
ei tällaista surisi yhtä paljon kuin nainen. Ilmeisesti monissa
perheissä lapsen hankkiminen on vain naisen projekti?
Odotan
vielä viimeisen verikokeen tuloksia, ne pitäisi saada tänään ja siitä
pitäisi nähdä, ehdinkö tässä välissä olla virallisesti raskaana vai en,
siihen asti joudun myös edelleen käyttämään lääkkeitä (vaikken suoraan
sanoen ymmärrä ollenkaan miksi). Tällä hetkellä en kaipaa sitä tietoa
yhtään, haluaisin vain että kuolleet alkiot tulisivat pois. Kohdun
tyhjentyminen ei ole vielä alkanut, ja vaikka kokemuksesta tiedän, että
se on todella kivuliasta, haluaisin sen alkavan niin pian kuin
mahdollista. Tuntuu niin pahalta tietää kantavansa sisällään kuolleita
lapsiaan, vaikka ne ovatkin vasta soluasteella.
Jälkihuomautus: Sain tulokset, kvantitatiivisen testin mukaan
raskaushormonin määrä 'alle 1' eli en ole ollut missään vaiheessa
raskaana. Jostain syystä itkettää vielä enemmän.
maanantai, 29. elokuu 2005