sanan kaikissa merkityksissä. Väsyttää, vituttaa ja yhä vain itkettää vaikka tätä on itketty jo monta päivää. Tämä suru ei mene pois itsestään, se pitää työstää ulos ja se ei ole helppoa. Paras tuki on oma rakas R, joka on jaksanut silittää ja heijata, vaikka itsekin on yhtä maassa ja epätoivonen. Olemme kyllä pystyneet jo nauramaankin ja olemaan ajoittain ajattelematta tätä, mitä nyt jokainen kadulla vastaan tuleva lapsiperhe tai raskaana oleva nainen vääntää veistä haavassa.

Tällä kertaa todella moni tiesi hoidostamme, ja kerroimme myös epäonnistumisesta heti. Monilta ystäviltä ja sukulaisilta olemme saaneet myös vastausviestin, jotka kumma kyllä merkitsevät paljon, olivat ne miten banaaleja tahansa. Kummallista silti, miten jotkut ihmiset eivät vain ymmärrä ollenkaan, että tällaista voi surra ja että molemmat todella suremme: anoppi oli sanonut R:lle puhelimessa, että tietää, miltä minusta tuntuu... siis minusta, ei R:stä, ikään kuin mies ei tällaista surisi yhtä paljon kuin nainen. Ilmeisesti monissa perheissä lapsen hankkiminen on vain naisen projekti?

Odotan vielä viimeisen verikokeen tuloksia, ne pitäisi saada tänään ja siitä pitäisi nähdä, ehdinkö tässä välissä olla virallisesti raskaana vai en, siihen asti joudun myös edelleen käyttämään lääkkeitä (vaikken suoraan sanoen ymmärrä ollenkaan miksi). Tällä hetkellä en kaipaa sitä tietoa yhtään, haluaisin vain että kuolleet alkiot tulisivat pois. Kohdun tyhjentyminen ei ole vielä alkanut, ja vaikka kokemuksesta tiedän, että se on todella kivuliasta, haluaisin sen alkavan niin pian kuin mahdollista. Tuntuu niin pahalta tietää kantavansa sisällään kuolleita lapsiaan, vaikka ne ovatkin vasta soluasteella.

Jälkihuomautus: Sain tulokset, kvantitatiivisen testin mukaan raskaushormonin määrä 'alle 1' eli en ole ollut missään vaiheessa raskaana. Jostain syystä itkettää vielä enemmän.