Sain viime yönä luettua loppuun yöpöydälläni jo jonkun aikaa lojuneen (no okei, oli se välillä vessalukemisenakin) Olli Löytyn Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta.

Nimensä mukaisesti kirja on kokoelma esseentapaisia kirjoituksia. Suurin osa niistä pyörii kahden käsitteen ympärillä: kulttuuri (monikulttuurisuus, kulttuurien kohtaaminen) ja samanlaisuus/erilaisuus. Jonkinlaisena kantavana ajatuksena kirjoittajalla on ihmisten yhdenvertaisuus yksilöinä, erilaisuuden sietäminen (mieluummin kuin alentuvaa asennetta heijastava suvaitseminen) ja sen ymmärtäminen, ettei mikään maa voi muuttua monikulttuuriseksi muuttumatta itsekin prosessin aikana. Vierauden, erilaisuuden, erilaisen kulttuurin ja ennen kaikkea ihmisen kohtaamiseen kirjoittaja antaa kirjan lopussa oikein hyvän neuvon: älä oleta mitään. Älä oleta, että toinen on automaattisesti hyvä tai paha, ihana tai kamala; älä ihannoi, älä suhtaudu alentavasti. Sen sijaan tutustu, ota selvää ja muodosta vasta sitten mielipide (jos sellainen on jostain syystä tarpeen).

Kirjasta jäi mieleen sekalaisen ajatusvyyhdin lisäksi kaksi isompaa juttua. Molemmissa kyse on asioista, joita olen paljon miettinyt, mutten ole osannut pukea sanoiksi.

Ensimmäinen niistä on neekeri* – sanan käyttö mustaihoisista puhuttaessa. Olen itse muutaman viime viikon aikana joutunut tilanteeseen, jossa ystävä tai tuttava käyttää tätä sanaa "tarkoittamatta sillä pahaa", noin vain niin kuin mitä tahansa sanaa. Vaikka sisälläni on joka kerta kuohahtanut, en ole sanonut asiasta mitään. Jälkikäteen olen kyllä miettinyt, mitä olisin edes voinut tai osannut sanoa. Löytty vastaa tähän kysymykseen (s. 94–95, lihavointi minun):

…"neekerillä" on sanakirjoihin merkityn etymologian lisäksi myös tapahtumahistoriallinen menneisyytensä. "Neekereitä" on orjuutettu, tapettu, raiskattu, silvottu, alistettu, vähätelty ja pilkattu monien satojen vuosien ajan. Olisi outoa, jos sanaan ei olisi tarttunut mitään tuosta verisestä historiasta ja sortoa oikeuttaneesta ajattelusta. […] N-sanaa ei voi käyttää neutraalisti, koska jo sanan valinta johtaa sellaisten merkitysten joukkoon, joita ei voi hyvällä tahdollakaan pitää neutraaleina maailman järjestämisen tapoina.

Toinen asia koskee etnisyyden ja verenperinnön käyttöä ihmisten luokittelussa ja samastumisen kohteina. Monissa yhteyksissä on trendikästä muistaa mainita nyky-Suomen monikulttuurisuus. Siitä huolimatta ihmiset halutaan mieluiten luokitella joko suomalaisiksi tai ulkomaalaisiksi, ja pääsy suomalainen – luokkaan on usein vierasmaalaisen näköiselle ihmiselle hyvin vaikeaa. Se asia, jota olen tämän suhteen paljon miettinyt, on tummaihoisen elinikäinen sijoittuminen toisten, erilaisten, joukkoon. Niiden joukkoon, joilta aina kysytään, mistä ja miksi hän on tullut. Löytyn mukaan maahanmuuttajan on usein helpompi tulla ensin vaikkapa tamperelaiseksi tai koivukyläläiseksi ja vasta sitten suomalaiseksi; niin varmaan meidänkin lapsemme on ensin vain meille osa omaa porukkaa, sitten ehkä tarhassa tai koulussa osa ryhmää, osa korttelin lapsia, jossain vaiheessa tämän kaupungin kasvatti jne.

Kirjoituskokoelma sisältää paljon hyviä, perusteltuja ajatuksia. Aihe on tärkeä ja kirjoittaja eittämättä asiantunteva. Tätä kirjoitelmasarjaa vaivaa kuitenkin jokin, josta en tahdo oikein saada kiinni. Loppusanojen perusteella kirjan osat on kirjoitettu eri aikoina ja eri forumeita varten ja yhdistelty sitten tähän, ehkäpä pieni editointi olisi vielä ollut paikallaan? Monissa kirjoituksissa toistellaan melkein sanasta sanaan samoja (sinänsä hyviä ja tärkeitä) teemoja ja aiheita. Kirjoituksista tuntuu usein puuttuvan selkeä pointti, eikä kirjoittaja tunnu etenevän oikein mitään kohti, vaikka ote kirjan lopussa onneksi tiivistyykin.

 


*) Härranen aika, uusi Vööd näköjään alleviivaa tämän sanan vihreällä ja ehdottaa: tarkista, sopiiko sana kirjoittamasi tekstin tyyliin! Hmmm. Minkähänlaiseen tyyliin se muka voisi sopia?